Murinaa koulukyydistä

Jou 13. 2008 - taavetti

On jo usean viikon ajan tehnyt mieli kirjoittaa muutamia lauseita koulukyydin kumallisuuksista, joita on ilmennyt tämän syksyn aikana. Aikomiseen se on toistaiseksi jäänyt, saattaa jäädä  vieläkin, vaikka vihdoin pääsin alkuun. On useita tekijöitä, jotka mietityttävät sekä kirjoittamaan, että estämään kirjoittamista. Lapset eivät ole minun, vaan tyttäreni perheen, silti ihmetys tilanteen muutoksesta on yhteinen ja yhdessä siitä olemme keskustelleet. Taustaa antaakseni kerron ensin, miten tilanne sai alkunsa.
Kolmisen vuotta sitten tyttäreni perhe asui Hietamalla, puolen kilometrin päässä kylän koulusta, eikä lapsilla ollut mitään murhetta koulumatkasta, eikä minkään tason kyydin tarvetta. Mainiosti he jaksoivat kävellä sen matkan, vaikka näköyhteyttä peitti runsas puiden ja asuntojen alue. Kävely naapurien ohi oli virkistävää liikuntaa, jonka olisi suonut jatkuvan sellaisenaan. Kävi kuitenkin niin, että peruskorjattu asunto kävi ahtaaksi kasvavalle perheelle, eikä laajentamiseen ollut tonttia kuin ylös päin. Niin oli harkittava erilaisia vaihtoehtoja, ja kun asunnolle ilmaantui ostaja, jonka kanssa voitiin hinnasta sopia, asunto myytiin ja alettiin etsiä perheelle uutta kotia. Sellainen löytyi läheisestä entisen kaupan kiinteistöstä, ensin vuokrasopimuksella kesän ajaksi. Olisi se ollut ostettavissakin, mutta hatarana vaatisi raskaan peruskorjauksen, eikä sellaista voinut nopeasti toteuttaa. Perheeseen oli tulossa lisää lapsia, joten talveksi piti päästä jonnekin lämpimämpään asuntoon.
Jo keväällä kun asunto oli myyty, mutta vielä siinä jatkettiin asumista, oli tytär keskustellut mahdollisuudesta tulla meidän kotiimme, ostaa se ja jatkaa talon pitoa. Myöhemmin keskustelin messengerillä tyttären kanssa vaihtoehdoista. Kaksi asiaa häntä mietitytti, miehen työn saanti tällä seudulla ja lasten koulukyyti. Työn sanoin varmasti järjestyvän, kun ihmiset saavat tietää miehen taidot, töitä riittää enemmän kuin yksi mies ehtii tehdäkään.
Lasten koulukyyti oli enemmän kyseenalainen asia. Kouluun pääsee kahta tietä, toinen on lyhyempi, eikä se riitä ylempien luokkien koulukyydin perusteeksi, mutta sen talvikunnossapito on satunnaista, aamuisin kun kouluun pitää mennä, sitä ei ole välttämättä vielä aurattu, sillä tärkeämmät paikallistiet aurataan ensin. Yleisen tien kautta matkaa kertyy yli viisi kilometriä, ja jos se hyväksytään perusteeksi, kyyti on tarjottava jokaiselle 1 -6 luokan oppilaalle. Jäisi siis viranomaisten ja lautakunnan tulkintaan, luvataanko kyytiä vai ei. Lain mukaista perustetta sille ei ole, mutta järjen mukainen peruste on ehdoton. Niin selitin tyttärelle, ja kun hän kysyi asiaa kuntamme virkailijalta, luvattiin järjen mukainen ratkaisu. Koska esikoulun ja alimpien luokkien oppilaat noudetaan piharisteyksestä ja autoon mahtuu, voivat vanhemmatkin lapset saada kyyydin. Olen lukenut asiaa koskevan kirjallisen päätöksen, jossa nimenomaan korostettiin, että ratkaisu on järjen mukainen. Sen mukaisena kyyti hoituikin kahden ensimmäisen talven ajan, mutta toisena keväänä lapsille kerrotiin koululla, että syksyllä ei enää ole kyytiä luvassa. Minkään tason virallista päätöstä asiasta ei vanhemmille ole kerrottu.
Koska mitään virallista ilmoitusta ei saatu, eikä niin ollen pääsisi valittamaan, tekivät lasten vanhemmat syksyllä kirjalisen hakemuksen kyydistä. Kaikki hakemuksesta tietoiset viranomaiset ja sivistyslautakunnan jäsenet kertoivat olevansa kyydin kannalla, kuitenkin lautakunnan yksimielinen päätös epäsi kyydin 4, 5. ja 6 luokan oppilailta. Lyhimmän tien varrella asustava vihainen koira ei riittänyt perusteeksi välttää sitä tietä ja kiertää hiukan pidemmän, poliisin lapsille vaaralliseksi luokitteleman tien kautta. Se tie on katsottu perusteeksi lyhyempienkin  matkojen koulukyydille, ja ilmeisesti juuri siksi edellytetään kulkemista lasten pelkäämän koiran vaikutuspiirin tietä. Kummallisin tapaus oli syksyllä, kun koulun oppilaat olivat 30 kilometrin päässä koulujen urheilukilpailussa,  kun auto toi oppilaita takaisin, se pysähtyi koulun pihaan, jätti kolme kyytiin oikeudetonta siihen ja jatkoi saman tien heidän pihatiensä risteykseen, viedäkseen kolme nuorempaa sinne. Olisi mielestäni ollut kohtuullista, että edes siinä urheilupäivän jälkeen olisi ollut mahdollisuus kyytiin kotiin asti. Ei kuitenkaan ollut, vaan kävelemään jätettiin, vaikka äiti heidät omalla autollaan silloin haki.
Olen itse 1950 -luvulla kävellyt ja pyöräillyt mainittuja teitä, silloin ne olivat ainoat mahdolliset tiet, ellei metsien ja peltojen kautta käyttämiämme oikopolkuja oteta lukuun. Meitä kulkijoita oli silloin sentään kymmenittäin, ja kävelymatkat sujuivat ryhmissä kulkien iloisen jutustelun ja leikin merkeissä. Joskus yöllisten lumisateiden jälkeen saattoi naapurin isäntä kyyditä lapsiaan hevosella, ja siinä parireessä saivat kyytiä naapureidenkin lapset. Muistan kuitenkin talvisin, kun pitkään kestäneiden käsityötuntien jälkeen kävelin pimeää metsästietä, pelkäsin monella tavalla ja useita asioita. Niistä peloista en ole halunnut kertoa tyttäteni lapsislle, etten olisi heille pelkoja ja pelkojen aiheita välittämässä. Luullakseni heillä on omia pelkojen aiheitaan, koskapa yksi tytöistä on joskus tuskitellut äidilleen, että en halua lähteä lainkaan kouluun, kun ei kyydissä pääse. Ovat kuitenkin kulkeneet, mutta monta kertaa ovat vanhemmat heidät koululle kyydinneet ja takaisin hakeneet. Sellainen on tietysti hyvä lasten kannalta, mutta aikanamme, kun ollaan huolestuneita luonnon saastumisesta, tuntuu kolmen lapsen erillinen  kyyditys turmiolliselta, kun tarpeelliset tyhjät penkit samaan aikaan kulkevat samalle koululle ja takaisin. Lasten vanhemmat pyysivät lapsilleen taksikyytiä omaa maksua vastaan, mutta siihenkään ei kuulemma ole lupaa.
Kun tässä talvi lähestyy ja yöllisten lumisateiden jälkeiset tukkeutuneet tiet, myönsi nykyinen lautakunta sentään viimeisessä kokouksessaan neljännellä luokalla kulkevalle tytölle kyydin talvikuukausien ajaksi. Hieno myönnytys sekin pieneltä osalta, se on ilomielellä tunnustettava. Kaksi vanhinta joutuu kävelemään, elleivät pääse vanhempien tai meidän isovanhempien kyydissä. Usein sellaista voimmekin tarjota, mutta aina ei siihen ole mahdollisuutta.  Muutamana aamuna ovat tytöt tulleet meille odottamaan koulun alkamista, päästyään isänsä työmatkalla tänne koulun läheisyysteen, samoin iltapäivisin odottamaan vanhempien kyytiä.
Yhden selvän syyn kyydin epäämiseen tiedän olevan, jos kyyti on jollekin luvattu, viedään se lapsi kotiin kesken päivän vaikka yksinään, mutta en ymmärrä, eikö siitä voisi tunnin, parin verran joskus tinkiäkin. En halua tällä merkinnällä varsinaisesti kapinoida, haluan sen sijaan keskustelua siitä, että eikö edes vanhempien maksamalla olisi mahdollista päästä muuten tyhjinä kulkeville penkeille istumaan.