Koiramuistoja

Syy 9. 2012 - taavetti

Vuosia sitten aloitin kotisivulleni koiriemme muistelun, muistelu jäi silloin kesken. Eilen jatkoin tekstiä ja nyt ajattelin vielä jatkaa, mutta en onnistunut avaamaan sivuja. Kun tänne pääsin, niin kirjoitan merkinnän ensin tänne. Meillä oli ollut ensin Rippe, joka seurasi meille uuden kotimme edellisiltä omistajilta. Seuraava koira oli Vahti, jonka koirakielteinen äitinikin hyväksyi, kun lapseni olivat alkaneet pelätä kilometrin päästä kuuluneita koirien haukkumisia. Vahti oli narttukoira, joka toi pihamme lähistöön kymmeniä uroskoiria, siksi ajattelin kasvattaa Vahdin yhden pennun uudeksi koiraksemme. Valitsemani pentu sai nimekseen Hupi ensimmäisen kotini vanhan koiran mukaan.

Hupista ei kuitenkaan tullut meille koiraa, vaikka viihdyin sen kanssa ja sekin viihtyi kanssani. Minua alkoi hirvittää Vahdin lopettaminen, ja kun Mäenpään Pentti ilmaisi haluavansa koiran, luovutin Hupin hänelle. Hupin haukusta Pentti oli saanut ainakin yhden teeren, saalis joka minulta olisi jäänyt saamatta. Meillä jatkettiin Vahdin kanssa entiseen malliin, vieraita uroksia parveili pihamme ympärillä edellistä talvea vähemmän. Olin saanut vihjeen pahan hajuisesta hirvensarviöljystä, jota ostin apteekista ja sivelin Vahdin strategisiin paikkoihin. Tökötin haju peitti nartun luonnolliset hajut, teki ne jopa vastenmielisiksi ja niin vain rohkeimmat uroskoirat asuivat meillä. Seurasin Vahdin juoksua hangella, kun uroskoiria seurasi, mutta eivät uskaltaneet mennä viittä metriä lähemmäksi koiraamme.

Kauan en kuitenkaan saanut Vahtia pitää. Kävin hevosella ajaen kylällä ja Vahti seurasi mukana. Se kulki omia aikojaan eri puolilla, hevonen oli sidottuna puuhun koulun mäellä. Keskustelin miesten kanssa Harjulinnan alapihassa, kun puheilleni tuli mies läheiseltä maantieltä. Hän kysyi asetta jolla voisi lopettaa autonsa alle jääneen koiran. Menin katsomaan ja Vahtihan siellä makasi verisenä tien laidassa. Kerroin olevani koiran omistaja ja huolehtivani jatkosta. Mies valitteli tapahtunutta ja lähti jatkamaan matkaansa. Myöhemmin mietin, että Vahti oli varmaan kuullut tutun äänen ja rynnännyt minua kohti ikävin seurauksin. Niin meni ikävällä tavalla kolmas koiramme.

Neljäs koiramme haettiin Kauko Mäkelän kotoa, siitä tuli meille pitkäaikainen pihavahti. Annoimme sille nimeksi perinteisen koiran nimen, Tessu, mutta usein vaihdoin vokaalien paikkaa ja sanoin Tusse.Kun aikanaan Tessun aika oli ohi, haimme tyttären ystävän kotoa, Elämäjärven Panninniemestä pennun, joka saikin sen Tusse nimen. Tussekin oli meillä yli kymmenen vuotta, sen jälkeen emme ole koiraa hankkineet, mutta mielelläni puhuttelen ja silitän koiria niitä kohdatessani.
 

Suomen pystykorva

Tam 25. 2013 - taavetti

Suomen pystykorva, kansalliskoiramme, on mieleisin koirarotuni. On siitä harvinaisia nykyrotuja, joka on puhtaan luonnonvalinnan tulos, sitä ei ole ihmisten toimesta pyritty keinotekoisesti muuttamaan eikä muokkaamaan.
Rotua on tarjottu maailmanperintökohteeksi, toivottavasti onnistuu tavoite. Se osaltaan estäisi hienon suomalaisen koirarodun häviämästä, onhan koira ollut esi-isiemme kumppanina ja auttajana lukuisilla metsästysretkillä. Tarinan mukaan joku suomenpystykorva on pelastanut isäntänsä hengenkin talven pakkasilla.