Keskustelin kerran eräällä
työpaikalla epäuskoisen ihmisen kanssa jostakin meneillään olevasta
sodasta. Hän kysyi minulta; miksi Jumala, joka on rakkaus ja jolle
kaikki on mahdollista, ei lopeta sotia? Sodat, joiden jatkuvuutta ja
järjettömyyttä usein ihmettelen, näyttävät nousevan Jumalan
ihmiskunnalle antamia tehtäviä, maan viljelemistä ja varjelemista
vastaan.
Ihmiskunta, joka on monessa
suhteessa inhimillisesti ajatellen kehittynyt ja sivistynyt, ei ole
kuitenkaan lakannut sotimasta. Tässäkin näkyy syntiinlankeemuksen
seuraus: ihmisen pahuus. Rauhan kysymyksistä on tärkeä erottaa ajallinen
rauha ja hyvän omantunnon rauha. Molemmat ovat Jumalan lahjoittamia,
sillä Jumala on rauhan Jumala. (1. Kor. 14:33). Miksi Jumala kuitenkin
sallii ajallisten sotien jatkuvan?
Toisinaan hän käyttää sotia omiin
tarkoituksiinsa. Israelin kansa valtasi korpivaelluksen jälkeen luvatun
maan, jossa sitä vastassa oli vahva kansa. Jumalan lupaus täyttyi.
Suomen lähihistoriasta viimeiset sodat, erityisesti “talvisodan ihme,”
ovat yhä puhuttelevia. Sodat ja niiden jälkeinen aika muodostivat
ankaran koettelemuksen. Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta sai
maksettavakseen suuret sotakorvaukset. Niiden suorittaminen edellytti
muun muassa toimivan teollisuuden nopeaa luomista, mikä mainitaan usein
lähtökohtana Suomen myöhemmälle vaurastumiselle. Näin ollen viime sotiin
kätkeytyy ajallinen siunaus, mutta lisäksi se, että koettelemusten
kautta Jumala muistutti monia suomalaisia elämän tärkeimmästä asiasta,
omakohtaisesta uskosta.
Sotien jatkuvuutta voi ymmärtää,
kun tarkastelee länsimaisen identiteetin muodostumista. Länsimainen
identiteetti, kansallinen “omakuva” on vuosisatojen ajan rakentunut
suhteessa “viholliseen”, joka ei välttämättä ole ollut sodassa toimiva
vastustaja. Toista maata tai kansaa on voitu pitää vihollisena rauhan
aikanakin. Kun sellaista vihollista on pidetty pahana, on oma
kansallisuus (esimerkiksi “me suomalaiset” tai “me saksalaiset”) voitu
nähdä yksipuolisesti hyvänä. Siirtolaisuuden ja siirtomaiden
perustamisen kautta ajattelutapa on levinnyt Euroopan ulkopuolellekin.
Viholliskuvien merkitys
länsimaisessa ajattelussa luo osaltaan historiallista pohjaa
asevarustelun ja sotien jatkumiselle. Toisen maailmansodan jälkeen
taistelukentät ovat siirtyneet Euroopan ja Pohjois-Amerikan
keskusalueilta kauemmaksi.
Kansallisten identiteettien
rakentuminen viholliskuvien avulla ei oikeuta sotia. Vaikka Jumala
sallii sotien syttymisen ja jatkumisen, ei sodille voida hakea
perustelua Raamatustakaan. Pääsiäisajan tapahtumien aikana Jeesus meni
opetuslastensa kanssa Getsemaneen, jossa hän rukoili. Sieltä häntä
tultiin ottamaan kiinni. Pietari, luonteeltaan äkkipikaisena ihmisenä,
sivalsi miekallaan ylimmäisen papin palvelijalta korvan pois. Jeesus
sanoi Pietarille: “Pistä miekkas siallensa; sillä kaikki, jotka miekkaan
rupeevat, ne miekkaan hukkuvat.” (Joh. 18:10-11; Matt. 26:52.)
Toisella puolen maapalloa käytävälle sodalle ei uskovainen ihminen mahda muuta,
kuin rukouksessaan pyytää Jumalalta rauhaa maailman kansoille ja valtioille. Sen sijaan uskovaiset
pyrkivät rauhanomaiseen elämään ympäristönsä kanssa, avoimen keskustelun ja tiedottamisen kautta
ja rakkauden mielellä. Vaikka Suomessa asuvat uskovaiset ovatkin järjestäytyneet nykyisessä
yhteiskunnassa rauhanyhdistyksiksi, se ei tarkoita sitoutumista rauhanliikkeisiin. Näin ollen
nuoret uskovaiset suomalaismiehet eivät kieltäydy suorittamasta asevelvollisuuttaan, sillä tämä
ymmärretään esivallan kunnioittamiseksi ja isänmaan palvelemiseksi.
Rauha Jumalan kanssa on ihmiselle tärkein. Se on hyvän omantunnon rauha, uskon lahja, joka on
jokaisella pienellä lapsella. Ellei sitä hoideta evankeliumilla, ihminen menettää sen. Hyvän
omantunnon, ja rauhan Jumalan kanssa voi löytää jälleen Jumalan valtakunnasta julistettavan
evankeliumin kautta. Tämän ilmoittaa Paavalikin: "Että me siis olemme uskosta vanhurskaiksi
tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa, meidän Herran Jeesuksen Kristuksen kautta."
(Room. 5:11.)
Hanna Kantola Päivämies 10.11.1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti