Tou 22. 2010 taavetti
Ensimmäisestä usean päivän kestäneestä ulkomaan matkastani
riittäisi aineksia useaankin kirjoitukseen, saa sitten nähdä, mitä saan
aikaiseksi. Aluksi yritän yleistä silmäystä tai esittelyä, kuinka vain
haluaa nimittää.
Innostus vuosia haaveillulle matkalle syttyi talvella, kun olin julkaissut vanhasta Päivämiehestä skannaamani jutun Pehr Brandellista, eräästä ennen Laestadiusta vaikuttaneesta kristillisyytemme papista Ruotsin alueella. Eräs ystäväni kiitti siitä ja kertoi käyttävänsä sen tietoja, kun on lupautunut esittelemään matkan varrella Ruotsin, ja erityisesti kristillisyytemme historiaa. Innostuin asiasta, ja saatuani selville liikennöitsijän, sovittuani vaimoni kanssa lähdöstä, ilmoitin meidät mukaan matkalle. Vaikka myöhemmin saimme kutsun samaan aikaan pidettäviin kummipojan häihin, päätimme lähteä matkalle.
Lähtö Paavolasta oli ilmoitettu alkavaksi keskiviikkona 12.5. Niinpä ajelimme edellisenä tiistaina vaimoni veljen luokse Luohualle, josta mainittu veli kyyditsi vaimonsa ja meidät varhain keskiviikkona Paavolan
Rauhanyhdistyksen pihaan, jossa oli matkan alkaminen ilmoitettu. Aamun aikana köryyttelimme nelostielle ja sitä myöten Tornioon, jossa ylitimme rajan. Matkan varrelta kertyi lisää väkeä sieltä täältä. Oulun Rauhanyhdistyksen pihasta suunnilleen puolet siitä 29 hengen ryhmästä, joka lopulta oli matkaan selviytynyt.
Tornioon asti meitä kuljetti mies, joka palasi siitä kotiinsa, tällä järjestelyllä välttyi vakituinen kuljettajamme laittoman pitkältä päivän ajolta. Sen jälkeen hän saattoikin kuljettaa meitä koko ajan, pakolliset tauot ajon välissä olivat meidän jaloittelu- kahvi- ja ruokataukojamme. Pienen Ruotsin ajon jälkeen nousi autoon opas, joka esitteli seutuja varsin asiantuntevasti. Kiintoisaa oli seurata sitä, valitettavasti asiat ovat niin piilossa päässäni, etten saa niitä tähän kaivetuksi. Ensimmäinen matkapäivä päättyi Åseleen, jossa yövyimme.
Illan aikana kävimme pieninä ryhminä tutustumassa Åselen kirkkoon ja muutamiin muihin nähtävyyksiin. Kirkko on samalla paikalla, missä Lars Levi Laestadius saarnasi tarkastusmatkallaan pastoraalitutkintonsa jälkeen, ja jossa hän kohtasi Lapin Mariaksi mainitun naisen, jossa tapaamisessa hän muisteli saaneensa elävän uskon. Silloista kirkkoa ei ole enää, mutta samalle mäelle on rakennettu uusi, suuri ja kaunis kirkko.Napsin siitä ja sen ympäristöstä kuvia, joista osa on tarkoitus lisätä aikanaan tämän blogin sivuille tai muuhun sopivaan yhteyteen. Kokeilen tähän linkkiä kyseisen alueen karttaan: http://maps.google.fi/maps?hl=fi&tab=wl
Torstaina aamupalan jälkeen suuntasimme taipaleelle, ystävällinen hotellin pitäjä tuli meitä pihamaalle saattamaan. Hyvät vuoteet ja mainiot ateriat muistoinamme suuntasimme kohti Borlängeä, jossa tulisimme yöpymään seuraavat neljä yötä. Suorinta tietä emme sentään ajaneet, vaan käännyimme kohti länttä ja tuntureita. Ruotsissa poronhoitoalueet ja eri Lapin maakunnat ulottuvat meikäläisittäin ajatellen hämmästyttävän etelään. Näimme mahtavia tuntureita ja porojakin tiellä ja tien varsilla.
Ruotsin suurin koskijaksi Ongermajoen yläjuoksulla oli mahtavaa katseltavaa, mahtavaa oli sen pauhukin ja jotenkin vaarallista kävely veden silottamilla, koloisilla kallioilla. Useita kuvia niistä nappailin, toivottavasti ne edes hiukan välittävät tunnelmaa sieltä, kunhan saan ne julkaistavaan kuntoon. Lisään taas linkin Googlen karttaan, vaikka linkit toimivat tässä vain, jos kopioit sen ensin tekstistä ja sitten liität selaimesi osoiteriville.
http://maps.google.fi/
Lähestyimme Borlängeä, kiersimme Silljanjärven, poikkesimme suviseurapaikalla, jossa söimme iltapalan. Yöksi löytyi matkustajakoti Borlängestä, noin 20 km päästä. Siellä yövyimme neljä seuraavaa yötä.
Perjantain aamupäivään sijoittui retki Taalainmaan karjamajoille. Sieltäkin kuvat kertonevat enemmän kuin sanat. Vanhaan aikaan oli karja ajettu sinne suurten mäkien maastoon, jopa kymmenien kilometrien päästä laaksoista. Kotiin jäi vain sen verran väkeä, kuin oli tarpeen välttämättömien päivittäisten töiden tekemiseen, tai jotka eivät kuntonsa vuoksi kyenneet kymmenien kilometrien taipaleelle. Naiset, lapset ja miehet menivät tavallisesti perhe- ja kyläkunnittain. Kun oli sovittu ja kuulutettu lähtöpäivä, kaikki olivat valmiina taipaleelle samaan aikaan. Erityisesti nuoret ja ensi kertaa mukaan pääsevät lapset olivat innoissaan. Itsekin aikanaan lehmiä kuljettaneena, saatan sentään jotenkin kuvitella matkan iloa, mutta erityisesti sen vaikeuksia.
Alkukesän kaikki matkanneet viettivät majoilla, naiset hoitivat eläimiä, valmistivat maidosta erilaisia tuotteita, mutta myös tekivät erilaisia käsitöitä silloin, kun muuta tekemistä ei ollut. Askarteluun jäikin aikaa melkoisesti. Lapset ja nuoret paimensivat eläimiä, sekä kykynsä mukaan opettelivat aikuisten töitä. Iltaisin, mutta erityisesti sunnuntaisin, saattoivat nuoret vierailla toistensa luona alueen naapurikylissä.
Kun laaksosta tuotu ruoka alkoi käydä vähiin, lähestyi myös heinänkorjuun aika laaksoissa. Miehet lähtivät heinän tekoon laaksojen niityille, heinän korjuun jälkeen he palasivat majoille, vieden sinne eväitä kodeistaan. Toinen vastaava aika palata laaksoon oli viljan korjuun koittaessa. Lopullisesti laaksoihin palattiin syksyllä ennen talven tuloa, silloinkin perhe- ja kyläkunnittain.
Taalainmaalle on mennyt aikanaan paljon väkeä Suomesta, eräillä silloisilla asutusalueilla on Savon murre ollut vallitsevana. Oppaamme kertoi tarinan eräästä nuoresta miehestä, joka oli lapsuudestaan asti haaveillut Ruotsiin muutosta. Kun vanhemmat eivät pyyntöön suostuneet, poika päätti lähteä sinne aikuisena. Avioliiton solmittuaan hän toteutti haaveensa, jätti nuoren vaimonsa Suomeen, antoi tälle ohjeeksi lähteä vuoden kuluttua miestään etsimään. Vuoden aikana mies arveli saavansa asunnon rakennetuksi ja sen verran peltoa, että elanto olisi turvattu. Koska yhteyksiä ei silloin ollut, eikä posti kulkenut, he sopivat merkistä, jolla vaimo ilmaisisi tulleensa paikalle. Sovittiin merkkisoitto, jonka vaimo töräyttäisi tuohitorvella sopivissa paikoissa.
Seuraavana keväänä vaimo alkoi taluttaa lehmäänsä, antoi sen syödä tien varsilta ja lypsi maidon. Yösija löytyi, milloin tien varren taloista, milloin muualta sopivista paikoista. Kävely Tornioon ja sieltä meren toista puolta etelään kesti kauan, saapui syksy. Talven ajaksi vaimo sai lehmänsä jonkin talon navettaan, auttoi itse talon töissä ja sai niin lämmitetyn yösijan. Kevään tultua hän jatkoi kulkuaan, alkoi kysellä, minne olisi suomalaisia muuttanut. Päästyään suomalaisalueelle, hän jokaisella suuremmalla mäellä otti torvensa ja töräytteli sovitun merkkisoiton. Ennen syksyä mies sitten kuulikin vaimonsa merkkisoiton ja etsinnän jälkeen löysi hänet ja lehmän.
Opas kertoi tarinaa taustaksi sävelmälle: Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Kuuntelin sen kohdan heikosti, niin en uskalla varmaksi sanoa, onko virren sävel juuri se, jota kuulemme soitettavan silloin tällöin. Kansansävelmänä se on kuitenkin Taalainmaalta muistiin merkitty.
Pisteaitaa oli majojen ympärillä runsaasti. Vaikka kyseessä ei ole museoalue, haluavat omistajat perinnettä kunnioittaen pitää huolta vanhoista rakenteista. Karjaa siellä ei enää kuljeteta, korkeintaan maiseman puhdistukseen vuohia tai lampaita. Pisteaita tunnetaan siellä pystyaidan nimellä, mutta rakenne näytti hyvin tutulta. Joitakin vihjeitä sain omiinkin aitaharrastuksiini.
Innostus vuosia haaveillulle matkalle syttyi talvella, kun olin julkaissut vanhasta Päivämiehestä skannaamani jutun Pehr Brandellista, eräästä ennen Laestadiusta vaikuttaneesta kristillisyytemme papista Ruotsin alueella. Eräs ystäväni kiitti siitä ja kertoi käyttävänsä sen tietoja, kun on lupautunut esittelemään matkan varrella Ruotsin, ja erityisesti kristillisyytemme historiaa. Innostuin asiasta, ja saatuani selville liikennöitsijän, sovittuani vaimoni kanssa lähdöstä, ilmoitin meidät mukaan matkalle. Vaikka myöhemmin saimme kutsun samaan aikaan pidettäviin kummipojan häihin, päätimme lähteä matkalle.
Lähtö Paavolasta oli ilmoitettu alkavaksi keskiviikkona 12.5. Niinpä ajelimme edellisenä tiistaina vaimoni veljen luokse Luohualle, josta mainittu veli kyyditsi vaimonsa ja meidät varhain keskiviikkona Paavolan
Rauhanyhdistyksen pihaan, jossa oli matkan alkaminen ilmoitettu. Aamun aikana köryyttelimme nelostielle ja sitä myöten Tornioon, jossa ylitimme rajan. Matkan varrelta kertyi lisää väkeä sieltä täältä. Oulun Rauhanyhdistyksen pihasta suunnilleen puolet siitä 29 hengen ryhmästä, joka lopulta oli matkaan selviytynyt.
Tornioon asti meitä kuljetti mies, joka palasi siitä kotiinsa, tällä järjestelyllä välttyi vakituinen kuljettajamme laittoman pitkältä päivän ajolta. Sen jälkeen hän saattoikin kuljettaa meitä koko ajan, pakolliset tauot ajon välissä olivat meidän jaloittelu- kahvi- ja ruokataukojamme. Pienen Ruotsin ajon jälkeen nousi autoon opas, joka esitteli seutuja varsin asiantuntevasti. Kiintoisaa oli seurata sitä, valitettavasti asiat ovat niin piilossa päässäni, etten saa niitä tähän kaivetuksi. Ensimmäinen matkapäivä päättyi Åseleen, jossa yövyimme.
Illan aikana kävimme pieninä ryhminä tutustumassa Åselen kirkkoon ja muutamiin muihin nähtävyyksiin. Kirkko on samalla paikalla, missä Lars Levi Laestadius saarnasi tarkastusmatkallaan pastoraalitutkintonsa jälkeen, ja jossa hän kohtasi Lapin Mariaksi mainitun naisen, jossa tapaamisessa hän muisteli saaneensa elävän uskon. Silloista kirkkoa ei ole enää, mutta samalle mäelle on rakennettu uusi, suuri ja kaunis kirkko.Napsin siitä ja sen ympäristöstä kuvia, joista osa on tarkoitus lisätä aikanaan tämän blogin sivuille tai muuhun sopivaan yhteyteen. Kokeilen tähän linkkiä kyseisen alueen karttaan: http://maps.google.fi/maps?hl=fi&tab=wl
Torstaina aamupalan jälkeen suuntasimme taipaleelle, ystävällinen hotellin pitäjä tuli meitä pihamaalle saattamaan. Hyvät vuoteet ja mainiot ateriat muistoinamme suuntasimme kohti Borlängeä, jossa tulisimme yöpymään seuraavat neljä yötä. Suorinta tietä emme sentään ajaneet, vaan käännyimme kohti länttä ja tuntureita. Ruotsissa poronhoitoalueet ja eri Lapin maakunnat ulottuvat meikäläisittäin ajatellen hämmästyttävän etelään. Näimme mahtavia tuntureita ja porojakin tiellä ja tien varsilla.
Ruotsin suurin koskijaksi Ongermajoen yläjuoksulla oli mahtavaa katseltavaa, mahtavaa oli sen pauhukin ja jotenkin vaarallista kävely veden silottamilla, koloisilla kallioilla. Useita kuvia niistä nappailin, toivottavasti ne edes hiukan välittävät tunnelmaa sieltä, kunhan saan ne julkaistavaan kuntoon. Lisään taas linkin Googlen karttaan, vaikka linkit toimivat tässä vain, jos kopioit sen ensin tekstistä ja sitten liität selaimesi osoiteriville.
http://maps.google.fi/
Lähestyimme Borlängeä, kiersimme Silljanjärven, poikkesimme suviseurapaikalla, jossa söimme iltapalan. Yöksi löytyi matkustajakoti Borlängestä, noin 20 km päästä. Siellä yövyimme neljä seuraavaa yötä.
Perjantain aamupäivään sijoittui retki Taalainmaan karjamajoille. Sieltäkin kuvat kertonevat enemmän kuin sanat. Vanhaan aikaan oli karja ajettu sinne suurten mäkien maastoon, jopa kymmenien kilometrien päästä laaksoista. Kotiin jäi vain sen verran väkeä, kuin oli tarpeen välttämättömien päivittäisten töiden tekemiseen, tai jotka eivät kuntonsa vuoksi kyenneet kymmenien kilometrien taipaleelle. Naiset, lapset ja miehet menivät tavallisesti perhe- ja kyläkunnittain. Kun oli sovittu ja kuulutettu lähtöpäivä, kaikki olivat valmiina taipaleelle samaan aikaan. Erityisesti nuoret ja ensi kertaa mukaan pääsevät lapset olivat innoissaan. Itsekin aikanaan lehmiä kuljettaneena, saatan sentään jotenkin kuvitella matkan iloa, mutta erityisesti sen vaikeuksia.
Alkukesän kaikki matkanneet viettivät majoilla, naiset hoitivat eläimiä, valmistivat maidosta erilaisia tuotteita, mutta myös tekivät erilaisia käsitöitä silloin, kun muuta tekemistä ei ollut. Askarteluun jäikin aikaa melkoisesti. Lapset ja nuoret paimensivat eläimiä, sekä kykynsä mukaan opettelivat aikuisten töitä. Iltaisin, mutta erityisesti sunnuntaisin, saattoivat nuoret vierailla toistensa luona alueen naapurikylissä.
Kun laaksosta tuotu ruoka alkoi käydä vähiin, lähestyi myös heinänkorjuun aika laaksoissa. Miehet lähtivät heinän tekoon laaksojen niityille, heinän korjuun jälkeen he palasivat majoille, vieden sinne eväitä kodeistaan. Toinen vastaava aika palata laaksoon oli viljan korjuun koittaessa. Lopullisesti laaksoihin palattiin syksyllä ennen talven tuloa, silloinkin perhe- ja kyläkunnittain.
Taalainmaalle on mennyt aikanaan paljon väkeä Suomesta, eräillä silloisilla asutusalueilla on Savon murre ollut vallitsevana. Oppaamme kertoi tarinan eräästä nuoresta miehestä, joka oli lapsuudestaan asti haaveillut Ruotsiin muutosta. Kun vanhemmat eivät pyyntöön suostuneet, poika päätti lähteä sinne aikuisena. Avioliiton solmittuaan hän toteutti haaveensa, jätti nuoren vaimonsa Suomeen, antoi tälle ohjeeksi lähteä vuoden kuluttua miestään etsimään. Vuoden aikana mies arveli saavansa asunnon rakennetuksi ja sen verran peltoa, että elanto olisi turvattu. Koska yhteyksiä ei silloin ollut, eikä posti kulkenut, he sopivat merkistä, jolla vaimo ilmaisisi tulleensa paikalle. Sovittiin merkkisoitto, jonka vaimo töräyttäisi tuohitorvella sopivissa paikoissa.
Seuraavana keväänä vaimo alkoi taluttaa lehmäänsä, antoi sen syödä tien varsilta ja lypsi maidon. Yösija löytyi, milloin tien varren taloista, milloin muualta sopivista paikoista. Kävely Tornioon ja sieltä meren toista puolta etelään kesti kauan, saapui syksy. Talven ajaksi vaimo sai lehmänsä jonkin talon navettaan, auttoi itse talon töissä ja sai niin lämmitetyn yösijan. Kevään tultua hän jatkoi kulkuaan, alkoi kysellä, minne olisi suomalaisia muuttanut. Päästyään suomalaisalueelle, hän jokaisella suuremmalla mäellä otti torvensa ja töräytteli sovitun merkkisoiton. Ennen syksyä mies sitten kuulikin vaimonsa merkkisoiton ja etsinnän jälkeen löysi hänet ja lehmän.
Opas kertoi tarinaa taustaksi sävelmälle: Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Kuuntelin sen kohdan heikosti, niin en uskalla varmaksi sanoa, onko virren sävel juuri se, jota kuulemme soitettavan silloin tällöin. Kansansävelmänä se on kuitenkin Taalainmaalta muistiin merkitty.
Pisteaitaa oli majojen ympärillä runsaasti. Vaikka kyseessä ei ole museoalue, haluavat omistajat perinnettä kunnioittaen pitää huolta vanhoista rakenteista. Karjaa siellä ei enää kuljeteta, korkeintaan maiseman puhdistukseen vuohia tai lampaita. Pisteaita tunnetaan siellä pystyaidan nimellä, mutta rakenne näytti hyvin tutulta. Joitakin vihjeitä sain omiinkin aitaharrastuksiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti