Koirakivi

Syy 12. 2008 - taavetti

Lapsuuteni kodin lähimetsässä on suurehko kivi, jonka ympärillä me pojat pyörimme 1950 -luvulla, välillä nousten kiven päällekin, kuin pienelle vuorelle. Saman kiven vaiheilla kulkivat tyttäreni 1970 -luvun vaiheilla, tekivät risumajojaan kiven ympärille ja lähipuiden alle. Nykyisin siellä leikkivät yhden tyttäreni lapset, joissa vaihteeksi on sekä tyttöjä että poikia.
Tulin haudanneeksi kiven lähistölle auton alle jääneen koirani ja sen jälkeen kaksi muutakin vanhuuden ikään kuihtunutta koiraamme, joille eläinlääkärin armollinen piikki antoi viimeisen unen. Niinpä olen vuosia sitten nimennyt ison lapsuutemme kiven koirakiveksi. Viime talvena vävyni hautasi siihen maisemaan oman, vihaiseksi osoittautuneen koiransa, joten kivi on saanut nimensä mukaista käyttöä edelleen. Koirien lisäksi siihen maastoon on haudattu muutamia kissoja, viimeksi toissa päivänä hautasin uskollisen hiirtenpyytäjämme, Lakka kissan. Tarkoitus on kirjoittaa siitä Lakasta ja Mustikasta oma tarinansa, mutta sen siirrän toiseen kertaan.
On mennyt niin kauan aikaa merkinnän kirjoittamisesta, että tuntuu mielettömältä kirjoittaa uutta merkintää aiheesta, samoin sivun kirjoittaminen menee kauas tästä kivestä. Siis lisään omana kommenttinani muistoja kivestä ja eläimistä, jotka kiven läheisyyteen on haudattu.
Meillä oli isän eläessä koira, vaikka äiti vastusti sellaisen pitämistä. Kun lapsillekaan ei tahdo olla ruokaa, niin miksi pitää vielä koira olla elätettävänä? hän kysyi. Isä kuitenkin kulki metsällä jonkin verran, ja siksi hän halusi pitää ensin Rippe nimisen koiran, joka meille periytyi entisiltä asukkailta, kun muutimme tälle kylälle. Ripen elämän päätyttyä isä hankki Mustin, mustan koiran, joka kulki mukanamme metsäreissuilla, ja jonka eräs sukulaisen sukulainen oli kuulemani mukaan ampunut samalla, kun hän ampui sisarensa perheen koiran mainitun sisaren pyytämänä. Tätini mies oli vastustanut Mustin ampumista, mutta minkä hän teki, kun ase oli toisen miehen kädessä.
Koska äiti vastusti koiran hankintaa, emme me isän kuoltua sellaista ajatelleetkaan hankittavaksi. Kun aikanaan sain vaimon ja lapsia, lasten vartuttua sellaiseen ikään, että saattoivat itse ulkona kulkea, tuli eteen uusi tilanne,  tytöt toinen toisensa jälkeentulivat itkien ulkoa sisälle, ja valittivat: Koira haukkuu! Mentyämme ulos kuuntelemaan, haukunta kuului noin kilometrin päästä. Sellaisesta tilanteesta emme keksineet parempaa ulospääsyä, kuin oman koiran hankinta. Niin meille käytiin hakemassa pentu, jolla annoimme nimeksi Vahti, tulihan se kotimme vahtikoiraksi, haukkumaan luvattomia tulijoita ja opettamaan lapsillemme koiran läheisyyttä.
Juuri tämä Vahti oli se koira, jonka ensimmäisenä hautasin Koirakiven läheisyyteen.