tiistai 15. lokakuuta 2013

Halontekourakoita

Sota-aikana oli pulaa myös polttoaineesta. Koska sähköä ei saatu tarpeeksi ja muut värkit oli lopussa, taloja jouduttiin lämmittää haloilla.
Sen vuoksi jokaiselle kaupunkilaiselle määrättiin paikka, josta piti kerätä vähintään motti halkoja. Usein kilpailtiinkin asiassa. Tietystä määrästä sai aina palkinnon! Ihan mielenkiintonen aihe, katotaan mitä lisätietoa joku viisaampi vielä tietäs meille kertoilla…


Pulaa ei ollut pelkästään sähköstä, vaan kaikesta polttoaineesta, lähinnä öljystä, jota tarvittiin nykyiseen tapaan liikenteen polttoaineeksi, mutta valaistukseen nykyistä huomattavasti enemmän. Koska sodan vuoksi öljyä ei voitu kuljettaa vaarallisilla maailman merillä, jouduttiin turvautumaan korvaaviin polttoaineisiin ja Suomessa ainoa kyseeseen tuleva oli puu eri muodoissaan. Puuta kului pieninä pilkkeinä, nykytermillä palahakkeena autojen häkäpönttöjen polttoaineena, totta kai talojen lämmitykseen, kuten Heku kertoi. Haloilla kulkivat myös junat, joihin ei muita polttoaineita silloin tunnettukaan. Halkojen tarve oli siis melkoinen ja siksi järjestettiin valtakunnalliset mottitalkoot, jossa jokaiselle työkykyiselle Suomen kansalaiselle annettiin velvoite valmistaa ainakin yksi kuutiometri, eli motti halkoja. Tuolla mainos- eli silloiselta nimeltä reklaamikuvalla haluttiin kannustaa kaikkia kansalaisia, mutta erityisesti lapsia osallistumaan talkoisiin.
Sitten se tarina, jonka lupasin, ei se lapsista kerro, vaan rintamalla olleista sotilaista, jotka asemasodan aikana joutuivat suorittamaan oman osuutensa mottitalkoista. Kun osa sotilaista oli rintaman etulinjassa vihollista vastassa, vietiin lepovuorossa olleet lähistölle metsään, tekemään oma osansa mottitalkoista. Varsinkin kaupunkilaisille ja muille, joilla ei ollut metsätyökokemusta, urakka saattoi olla ylivoimainen. Niinpä varakkaammat ihmiset maksoivat kokeneille miehille, jotka tekivät heidän osuutensa melko nopeasti. Sotilailla ei ollut sitä mahdollisuutta, vaan heidän jokaisen piti vuorollaan itse tehdä se vähin määrä, yksi kuutiometri, mutta mielellään enemmänkin halkoja, heille osoitetusta metsästä. Kun talvella 1984 sisustimme silloin valmistumaisillaan ollutta uutta kotiamme, kertoi palkattu kirvesmiehemme kokemuksen siltä ajalta.
Hänet vietiin muiden mukana metsään, jossa annettiin työvälineiksi puupäinen pokasaha ja kirves. Kokeiltuaan välineitä tämä Eljas kokeneena metsätyömiehenä totesi sahan kertakaikkiaan tylsäksi ja huonosti jaetuksi eli haritetuksi. Kun hänellä oli viila ja jakorauta repussaan, hän istui kaatamansa puun rungolle ja alkoi kunnostaa sahaansa. Kohta istuttuaan paikalle saapui työn valvoja, joka alkoi moittia miestä, joka vain istui vaikka ei ollut työtä vielä aloittanutkaan
Eljas siihen, että kyllä minä mottini teen, mutta ensin täytyy saada välineet kuntoon. Esimiehen vastalauseista huolimatta Eljas jakoi ja viilasi sahan ja pian sen jälkeen teki urakkansa, eli mottinsa valmiiksi.
Kun esimies tuli seuraavalle kierrokselle, oli Eljaksen pino valmiina ja hän aloitteli jo toista. Syntyi keskustelu esimiehen ja Eljaksen välille:
- Sinäkö olet jo tehnyt pinosi valmiiksi?
- No niinhän minä tein, kun sain sahan kuntoon.
- Annapa kun minä kokeilen sitä!
- No siinä on!
- Tämähän menee melkein itsestään puuhun, kun vain liikuttaa sitä!
- Niinhän se menee kun se on kaikin puolin kunnossa ja terävä.
- Lähtekääpä minun mukaani tuonne kämpälle!
Niin mentiin kämpälle, jossa esimies osoittaa Eljakselle kasan sahoja sanoen:
- Saattekin alkaa kunnostaa näitä, teidän aikanne on enemmän hyödyksi, kun kunnostatte välineitä toisille, kun kerran sen osaatte. Kun toiset saavat hyvässä kunnossa olevat työkalut, he tekevät halkoja teidänkin osuutenne ja vieläkin enemmän.
Niin sai Eljas vakituisen tehtävän työvälineiden kunnostajana.
_________________
Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa!!
Avainsanat:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti