Häämuistoja

Kes 22. 2008 taavetti

Kirjoitin merkinnän kesän alussa pidetyistä häistä, merkinnän lopuksi lupasin kirjoittaa sivun vanhemmista häämuistoistani. Sain merkintäkirjoitukseeni pian yhden kommentinkin, vastasin siihen seuraavin sanoin:
Oli perin hauskaa saada vierailijan kommentti tähän blogiin. Julkaisin kirjoituksen tavallaan keskeneräisenä, joten siitä jäi muutamia tärkeitä tietoja pois. Se ei haittaa itse kommenttia, eikä tee sitä merkityksettömäksi. Siispä kiitän kommentoijaa tiedosta ja kerron ilahtuneeni tiedosta, ettei vanha tapa ole maastamme kadonnut, vaan se elää ja voi hyvin joissakin osissa maatamme. Kommentti nostaa merkintänikin arvoa, kun näin ehkä tallennamme ja kartoitamme vanhojen tapojen levinneisyyttä aikanamme.
Taustatietona omalta osaltani kerron, että maalta olen minäkin kotoisin, jopa niin syrjäiseltä seudulta, ettei tänne ole ehtineet ehkä koskaan kotiutua erilaiset kirkolliset häätavat. Lapsuudestani en edes muista kirkkohäitä, sillä kirkot olivat kaukana kylältämme, ja sen aikaisilla kulkuneuvoilla olisi ollut perin hankalaa hääväen käydä kirkossa. Nuori pari saattoi käydä todistajien kanssa pappilassa vihittävänä, tai vihkiminen tapahtui häätalossa, jonka jälkeen alkoi varsinainen hääjuhla. Ensimmäiset kirkkohäät elämässäni muistan 1960 -luvulta, jolloin kylämme kirkko oli valmistunut.
Ensimmäinen häämuistoni on jostakin 1940 50 lukujen taitteesta. Muistan joitakin välähdyksiä vanhempieni keskustelusta, heidän saatuaan hääkutsun. Häät kylässämme olivat silloin tavallisesti kotihäitä, joiden aluksi pariskunta vihittiin kotona jossakin sopivaksi katsotussa tilassa, jonka jälkeen jatkettiin hääjuhlaa viettäen erilaisin seurustelun tavoin. Tavallisesti se oli vain pienissä ryhmissä keskustelua, hääateria kuului usein asiaan, ainakin kahvi vaatimattomine kahvileipineen ja kakkuineen. Hyvin yleistä oli järjestää lopuksi tanssit nuorelle parille ja hääväelle. Sitä tapaa ei kuitenkaan suosittu kaikissa piireissä, ei varsinkaan jotakin uskoa tunnustavien joukoissa.  Perheemme oli (ja edekkeen) lestadiolainen, eikä meillä haluttu tansseihin missään tilanteessa, siksi vanhempani pohtivat hääkutsun saatuaan, mahdetaanko siellä tanssia. Eivät halunneet edes mennä tanssihäihin, jotka järjestettiin kylämme toisella laidalla. Äiti osti häälahjan ja oli tainnut saada tiedon, ettei häissä tanssita, koska menimme ja niin minä pääsin ensimmäisiin häihin eläessäni. Olisiko minulla olut ikää silloin 5 tai 6 vuotta, joka tapauksessa olin alle kouluikäinen.
Ne olivat kuitenkin tanssihäät, vaikka tanssimista en silloin nähnytkään. Oletan äitini sanavalmiina jotenkin maininneen asiasta jollekin, koska kuulin navetan edestä kahden lankkua kantavan miehen jossain määrin vihaisena keskustelevan, vieläkin 60 vuoden jälkeen muistan keskustelusta toisen miehen suusta kuulemani kommentin: Ne eivät oo häät eikä mitkää, joissa ei tanssita.
Seuraaviin häihin joissa olin mukana, menikin aikaa yli 10 vuotta. Ne häät olivat naapurissa, kilometrin päässä meiltä. Kylän tavan mukaan vihkiminen suoritettiin kotona, minäkin sain sitä seurata ja eläessäni ensi kerran kuulin toimituksen, siihen liittyvät kysymykset ja vastaukset. Varsinaisesta hääjuhlasta en muistakaan mitään, mutta ajan tavan mukaan ne olivat kylän juhlaa, sukulaisia kaukaa oli mukana perin vähän. Ajan, rahan ja kyytimahdollisuuksien puute pitivät kaukana asuvat sukulaiset pois juhlasta.
Kun kylällemme valmistui kauan toivottu ja puuhattu kirkko, pääsin ensi kerran näkemään kirkossa vihkimistä. En muista kenen häät olivat, muistan vain parin marssin alttarin ääreen ja miten sulhanen alttarin edessä kätevästi pyörähti morsiamen taitse hänen toiselle puolelleen. Muutaman vuoden kuluttua olivat vuorossa omat hääni,  silloin sain tiedon, että menettely on muuttunut, että marssin kirkon käytävällä alusta alkaen morsiameni vasemmalla puolella ja niin olen sopivasti oikeassa paikassa ilman pyörähdyksiä. Omasta vihkimisen tilaisuudesta jäi muutamia huvittavia muistoja, jotka silloin hiukan ärsyttivät.
Ensiksikin meidät vihittiin tammikuun lopulla, ankaran pakkasen paukkuessa nurkissa. Hääkimppu ja kukka rinnassani oli neilikoista, jotka olivat silloin miltei ainoita tänne saatavissa olevia kukkia. Eräs ystäväni vaimo ehti varoittaa, ettei ainakaan tulppaaneista saa kimppua tehdä, tai jos sellaisen tilaan, menetän arvostuksen hänen silmissänsä. Kerroin sopineemme kauppiaan kanssa neilikoista, johon sain hyväksyvän hymähdyksen.
Mutta ankara pakkanen pani neilikkamme koetukselle, vaikka lyhyen 30 metrin ulkomatkan ajan suojasin kukkaa kädelläni, ehtivät terälehtien kärjet sittenkin ruskettua. Samoin taisi käydä suuremman morsiuskimpun kukille. Se oli kuitenkin pientä harmia, varsinainen ärsytyskynnys oli vähällä ylittyä aivan muusta syystä. Koska kirkko on pieni ja Kuulan häämarssi pitkä, oli kanttorina toimineella ystävälläni huoli, ettei hän ehdi soittaa marssia loppuun, kun jo olemme alttarin ääressä. Hän esittikin, että odottaisimme melko kauan eteisessä soiton alettua, niin marssia ei tarvitse lopettaa kesken. Ei haittaa vaikka marssi menisi loppuun, se voidaan aloittaa alusta ja toisella soittamalla keskeyttää väliltäkin. Mitenkäs sen suunnitelman kävi?
Odotimme kirkon eteisessä sovitulla tavalla, mutta melko pian selkääni tarttui voimakkaan käden työntö, toinen käsi ilmeisesti morsiameni selkään. Kiukkuinen suhahdus kuului selkäni takaa: Menkkä menkkä jo!! Eräs sopimuksesta tietämätön ilmeisesti arveli, että aiomme jänistää koko vihkimisestä.  Myöhemmin olen leiketellyt erilaisilla ajatuksilla, että entä jos? Entä jos en olisikaan siirtänyt jalkojani, vaan mätkähtänyt kynnyksen yli mahalleni kirkon käytävälle? Olisi saattanut tulla hämmästyneitä katseita sieltä ja täältä.
Mitä sitten todellisuudessa ajattelin, kun tunsin työnnön selässäni? Mieleni teki pyörähtää ja huitaista kädelläni työntäjää tai ärähtää takaisin, että teemme niin kuin olemme sopineet kanttorin kanssa. Maltoin sentään mieleni silloin. Meidän häämme olivat viimeiset varsinaiset kylähäät, joihin kutsuttiin naapureita parin, kolmen kilometrin säteeltä. Vain lähimmät vaimoni sukulaiset pääsivät, vaikka heitä oli kutsuttu, samoin omat sukulaiseni sadan kilometrin matkan takaa.
Parikymmentä vuotta ehti mennä, kun ihmettelin ettei meitä kutsuttu erään naapurin tyttären häihin lainkaan. Selityksen sille sain, kun suunnittelimme ensimmäisiä tyttäremme häitä ja laadimme listaa kutsuttavista samalla pohtien, kuinka monta mistäkin mahtaisi tulla. Silloin ei täällä ollut vielä tapana pyytää ilmoituksia tulosta, vaan se oli kutsujien itse arvioitava. Laaditun listan mukainen vieraiden määrä nousi niin suureksi, ettei lähiseudulta tuntunut mistään löytyvän kyllin suurta salia, johon kaikki edes auttavasti mahtuisivat. Kyytimahdollisuudet tarjosivat etäämpääkin lähtemisen, kun sukulaisten lisäksi morsiusparille oli kertynyt suuri joukko ystäviä, jotka oli ehdottomasti  kutsuttava, jouduimme rajoittamaan naapureiden kutsut aivan lähimpiin. Siitä muodostuikin ensimmäiset suku. ja ystävähäät, joissa olen ollut mukana. Sen jälkeen niitä on riittänyt, kun kaksi laajaa sukua on vuoroin järjestänyt häitä nuorilleen. Ne olivat samalla ensimmäiset lestadiolais-suvun ja -ystävien häät, joita melkein kaikki sukuni häät ovat sen jälkeen olleet.
Lopuksi pieni vertailu niiden lukuisien vanhoillislestadiolaisten häiden ja vain yksien uskoomme kuulumattoman nuoren parin häiden välillä. Monipuolisesti lahjakkaat lestadiolaisnuoret ovat pitäneet tärkeänä esittää erilaista ohjelmaa, lauluja, leikkejä, runo- ja musiikkiesityksiä ynnä muuta ystävilleen. Yleensä ensin ovat esittäneet ohjelmaa nuoren parin perheet ja suvut, sen jälkeen kummit ja uusilta asuinpaikoilta löytyneet ystävät. Sellainen ohjelma, tavallisesti jonkun ystäväpuhujan pitämä seurapuhe ruokailun ja hääkahvin kanssa ovat muodostaneet hääjuhlan rungon. Sellaisissa juhlissa on todella viihtynyt, niissä on ollut tervettä sisältöä.

En väitä että kaikki muiden järjestämät juhlat olisivat sisällyksettömiä, se olisi liian rankka syytös ja varmaan valheellinenkin. Olen saanut tilaisuuden olla mukana vain yksissä häissä, joissa vihitty pari ei ollut kanssamme samalla tavalla uskomassa. Mukavia nuoria he kyllä muuten ovat, se on rehellisesti todettava. Hääaterian jälkeen aikamme muodostui kuitenkin pitkäksi, kun lyhyen onnittelupuheen lisäksi muuta ohjelmaa ei ollutkaan järjestetty. Sitä ihmeteli morsiamen isäkin, kun pitkästyneinä seurailimme sivusta pienien porukoiden liikehtimistä salin laitamilla ja ulkosalla. Melkein arvasimme, mitä siellä puuhattiin, olihan kyseessä anniskeluoikeuksilla varustettu paikka, vaikka hääväelle ei alkoholia tarjottukaan, sitä oli jokaisen vapaasti ostettavissa, ja taisi olla joillakin muualta tuotunakin. Pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen nautimme sinänsä hienot hääkahvit kakkuineen ja pikkuleipineen. Kun se oli nautittu ja väki valmistautui tanssimaan, lähdimme morsiamen vanhempien kanssa helpottuneina pois.
Kerroin alussa  viimeisimmästä hääjuhlasta, jossa sulhanen oli vaimoni veljen poika, ne olivat totutun kaltaiset lestadiolais-häät. Entisestä huomattavasti poikkeavaa oli vain morsiamen isän osuus, kun hän saattoi tyttärensä kirkon käytävien risteykseen, jossa luovutti hänet sulhaselle. Ihastuin oitis siihen vanhaksi tietämääni tapaan ja toivon joskus vielä näkeväni vastaavan menettelyn.