Havaintoja metsässä

Maa 26. 2009 - taavetti

Säännöllisen epäsäännöllisesti, olen jatkanut taas tämän talven aikana, vuosia sitten aloittamaani mäntyjen pystykarsintaa. Kun syksyllä jouduin lumen tultua keskeyttämään rankojen karsinnan,  oletin pääseväni heti jatkamaan pystykarsintaa siitä, mihin sen keväällä lopetin. Muuten olisi onnistunut, mutta en löytänyrt karsintasahojani mistään. Muistin asettaneeni keväällä jonkin puun oksista roikkumaan, mutta en muistanut minkä puiden ja missä tarkkaan sanoen niiden pitäisi olla. Muutamana päivänä niitä etsin, oletin niiden toki näkyvän, ainakin punavartisen lyhyemmän sahan, joka pitäisi näkyä helposti. Niitä ei kuitenkaan löytynyt, niin arvelin niiden kaatuneen kesällä raivatessani samoja alueita. Lumen tultua ne sitten jäivät piiloon, enkä niitä löytänyt oletetun lumen alta.

Lainasin Kiviseltä lyhytvartisen sahan, jolla talven mittaan olen puiden alempia oksia sahaillut. Ajatukseni on löytää alueelta lumen sulettua, rankoja karsiessani sahat, ja jatkaa yläoksien karsintaa joko ennen ilman lämpiämistä, tai viimeistään syksyllä. Lämpimällä ilmallahan tuoreita oksia ei sovi karsia, haavakkosienen leviämisvaaran vuoksi.

Eilen vein sukset metsään ja kiersin vielä kertaalleen oletetuimmat paikat, joista sahat voisivat löytyä. En kuitenkaan löytänyt, mutta kohtuullisella kantohangella hiihdellessäni mietin suiksiani. Kyllä ne hyvvät ovat kantohangella hiihtää, mutta pehmeän paksun hangen aikana ei hiihtämisestä tulisi mitään. En ymmärtänyt muutama vuosi sitten suksia ostaessani kiinnittää huomiota suksien kärkiin, vaan sen kummemmin miettimättä ostin ne, mitkä kaupassa olivat tarjolla. Olin jopa hyvilläni saatuani viimein kunnolliset hankisukset. Niinpä oli pettymykseni karvas, kun lähdin niillä kunnon hangelle. Vaikka ne ovat leveät ja varman kantavat, on niissä toivottoman kapea ja matala kärki, joka ei lainkaan nosta suksea hangen pinnalle. Maan pinnassa ne hangen alla kulkevat eteenpäin vain sen, minkä jaloillaan jaksaa työnntää. Maan lähellä kulkien ne etsiväy mukaansa kaikki risut ja varvut, mitä maastossa sattuu olemaan. Ovat siis todella raskaat avata uutta latua, vanhalla ladulla ja kantohangella ne ovat kyllä hyvät hiihtää. Ajattelin kuitenkin varoittaa blogini lukijoita, jos olette hankkimassa hankisuksia, katsokaa että niiden kärjet ovat suksien levyiset ainakin kymmenen sentin korkeuteen, mielellään vähän ylemmäksikin.

Taas pystykarsintaan

Huh 26. 2009 - taavetti

Olin jo lopettanut pystykarsinnan tältä talvelta. Aikomus oli jatkaa vanhan talon purkua, mutta sää oli siihen vielä turhan kylmä. Puoli päivää purkutyössä aiheutti lievän flunssan. Rankojakin yritin karsia, mutta nekin olivat vielä kovan lumikuoren alla piilossa. Lopulta ratkaisin, että lainaan pitkävartisen sahan, ja vähitellen sahailen siitä alkaen, mihin alaoksien sahauksen lopetin. Soitin paikalliselle Metsänhoitoyhdistyksen neuvojalle kysyäkseni, olisiko puut syytä merkitä muistiin paksuusluokittain. Se puhelu mullisti suunnitelmani täysin.
Esko kertoi vanhan avustuslain olevan vielä voimassa, ja että tämänkin talven karsinnoille maksetaan avustusta metsänparannusvaroista. Niin on arkiviikkoni tiistaista alkaen jatkunut taas pystykarsinnan merkeissä. Yhtenä päivänä kävin eväänkin kanssa, aikomuksena sahata hiukan pidempi päivä, kun vaimo oli leipomassa entisessä kodissamme. Noin tunnin ajan jaksoin sahata ruokatauon jälkeen, kun jalkani alkoivat vastustaa matalassa hangessa kahlaamista. Ei auttanut muu, kuin palata entiseen kotiin, ja kun vaimo joutui mukaan leipien kanssa, tulla nykyiseen kotiin tietokoneen äärelle. Vanhojen lehtien skannauksissa ja julkistamiskuntoon muokkauksissa täällä on aikani mennyt, mitä nyt tunnin pari, käyn välillä niitä vanhoja lehtiä lajittelemassa.

Olenkin nyt tyytynyt käymään metsässä ilman evästä, vain mehupullo mukanani. Siinä tulee sopivasti vanhoille jaloille rasitusta kunnon ylläpitämiseksi, jopa eilen tuntuivat taas tekevän vastarintaa loppuvaiheessa. Se on kuitenkin kunnon kohottamiseksi tarpeen, että aina tekee hiukan yli sen, mitä tuntee jaksavansa. Suuriin ylityksiin ei kuitenkaan ole varaa, ettei joudu toisten noudettavaksi.

Hyvässä tallessa

Tou 22. 2009 - taavetti

Olin toki aivan varma, että näkyvälle paikalle jätin pystykarsintasahani viime keväänä. Kun en niitä viime syksynä löytänyt, oletin niiden kaatuneen kevään raivauksen yhteydessä. Hämmästelin siis kovin, kun niitä ei löytynyt lumen sulettuakaan, kun lainasahalla karsin raivatun alueen puita. Mielessä oli todellisena mahdollisuutena enää alue siellä Turusen rajan vieressä, minne ensimmäisenä pystykarsintakeväänä jäi muutamia karsintakelpoisia puita erilleen muusta alueesta. Olen ajatellut karsia nekin, kunhan tulee aika siirtää karsintatyö Metsähaaran varteen, ja oletin siirron viimeisenä mahdollisuutena. Kävin sielläkin katsomassa kantohangen aikana suksilla, mutta ei niitä sieltä löytynyt.

Yksi ajoura oli kuitenkin jäänyt katsomatta, enkä mitenkään uskonut niiden siellä olevan. Tuumin kuitenkin keskiviikkona, että varmuus ennen kaikkea, ja vaikka ei sieltä löytyisikään, tulisihan sekin varmistetuksi, kun siitä ei suurta mutkaakaan kävelyyn koituisi. Olikin suuri yllätys, että punainen sahan varsi loisti silmiini siirryttyäni 30 metriä sivuun vakioreitiltäni. Siitä löytyivät molemmat sahat, ripustettuina erittäin oksaisen männyn oksiin. En vieläkään täysin muista, miksi ja miten ne sinne tulin vieneeksi, kun viimeisestä karsinnasta siellä on aikaa ainakin kolme vuotta. Luultavimmin olin vain kulkenut sitä kautta, nähdäkseni puiden kuntoa. Kun sattui sopiva mänty, ripustin sahat siihen sen sijaan, että olisin vienyt ne tien varteen. Totean lopuksi, että oli oikeastaan liiankin hyvä säilytyspaikka, kun en itsekään niitä sieltä helpommalla löytänyt. Olisivat ne löytyneet lumen aikaankin, jos olisin sitä uraa kulkenut.
Lopuksi aivan muuhu asiaan, eli vanhan talomme purkamiseen. Keskiviikkona iltapäivällä jatkoin siellä pienen vinttikamarin katon purkua. Tulipa pölyä ja roskia niskaan jokaisen lujaan naulatun laudan irrottamisessa. Oli pakko lämmittää sauna Siimeksessä, että saatoin kovassa löylyssä puhdistaa enimpiä pölyjä itsestäni.

Diakoniaa

Maa 5. 2009 - taavetti

Harvoin tulee ajatelleeksi, että diakonia taitaa olla toiseksi vanhin kristillisyyden järjestetyistä työmuodoista. Vanhinhan tunnetusti on apostolinen saarna- ja lähetystehtävä, johon Jeesus eläessään, ainakin yhden kerran lähetti kerrallaan 70 opetuslastaan kahden ryhmissä. Tämä kaksin ja kaksin lähettäminen on vieläkin käytäntöä SRK.n lähetystoiminnassa, joskin usein ulkomaille lähetetään tulkki kolmanneksi.   Kun köyhien ja muuten osattomien auttaminen alkoi kohtuuttomasti haitata apostolien julistustoimintaa, valittiin Jerusalemissa erityinen seitsemän miehen “diakoniatoimikunta.” Valinnan vaiheista kerrotaan apostolien teoissa, samoin sen yhden jäsenen, Stefanoksen marttyyrikuolemasta.

Luterilaisen kirkon diakoniatoiminta on ilmeisen tunnettua suomalaisten keskuudessa, harvempi sen sijaan tietänee, että diakoniatoimintaa on myös Rauhanyhdistysten toiminnassa. Eivät taida kaikki yhdistysten jäsenetkään siitä tietää, koska siitä   suuremmin huudella, vaan auttaminen pyritään järjestämään hienovaraisesti, etteivät ulkopuoliset sitä edes huomaa. Enin osa sellaista auttamista on avun tarvitsijoiden läheisten talkoo- ja muuta avustustoimintaa, josta ei tehdä minkään kaltaisia tilastoja, eikä niitä esitellä minkään yhdistyksen toimintakertomuksissa. Kun sellainen toiminta on kaikesta huolimatta inhimillistä toimintaa, jää siihen helposti aukkoja, koska kaikilla avun tarpeeseen joutuneilla ei ole lähistöllä omaisia, jotka heidän avun tarpeensa huomaisivat, saati että voisivat apua perille toimittaa. On lisäksi hyvinkin mahdollista, että auttajakin voi väsyä, jolloin hänkin tarvitsee apua ojentavaa kättä.

Näitä aukkoja täyttämään on monissa Rauhanyhdistyksissä valittu erityinen diakoniatoimikunta. Sellainen valittiin muutaman vuoden tauon jälkeen meidänkin pienen Rauhanyhdistyksen vuosikokouksessa. Pääsin toimikunnan jäseneksi sen ainoana miehenä, vaikka toki voimme miehistä apua pyytää keneltä tahansa avun tarpeen mukaisesti. Toimikunnan tehtävä on enemmän seurata tilanteita ja välittää apua sen tarpeen mukaan. Eteen tulleissa asioissa mietitään, kuka olisi missäkin sopivin avun hienovaraiseen tarjoamiseen. Sellainen on yleensä joku, joka on muutenkin lähimmissä ja luottamuksellisissa suhteissa kyseisen henkilön tai perheen kanssa. Tästä periaatteesta olimme yksimielisiä eilen illalla olleessa toimikuntamme ensimmäisessä kokouksessa. Kun tiedämme yhteiskunnan auttavan monissa asioissa varsin tehokkaasti, on tarkoituksen mukaista, että sen avun piiriin voisimme opastaa ja auttaa heitä, jotka siihen ovat oikeutettuja.
Tämän tapaisia pohdinnan tuloksia meille tuli eilen illalla. Keskustelimme illan aikana muutamista yksittäistapauksistakin, ne eivät kuitenkaan kuulu tämän eikä muunkaan julkisen kirjoituksen aineistoon. Samalla kun sovimme näistä ja monista muistakin asioista, sovimme seuraavan kokoontumisen toukokuulle. Sanovat naurun jatkavan ikää, niin ainakin meidän ikämme jatkui melkoisesti. Terveen huumorin aiheuttama nauru raikui pienessä joukossamme useaankin otteeseen. Kenenkään vaikeuksille ei sentään naurettu, vaan ilmeet vakavina keskityimme niitä pohtimaan.

Lääkärireissu

Taavetti

Täytyy joskus kirjoittaa sivu muistoksi siitä, miten sairaus astui elämääni. Minulle se oli melkoinen jännityselämys, saattaa siitä tulla kiintoisa kertomus luettavaksikin. Silloisten lääkäri- ja sairaalareissujen jälkeen olen kerran vuodessa käynyt Jyväskylässä lääkärin kanssa juttelemassa. Eilen oli tämän vuoden käynnin aika, ja ajattelin kirjoittaa pienen merkinnän sen käynnin vaikutelmista.
Menimme jo sunnuntain iltana vaimoni sisaren luokse yön ajaksi. Siitä minulla oli lyhyt, vain 40 kilometrin matka sairaalan mäelle. Ehdin jo kymmeneksi röntgen kuvaukseen, josta valmiit kuvat kulkivat sähköisessä muodossa vastaanottoon palvelimelle. Viime vuonna oli sellainen mahdollista ensi kerran, sitä ennen vein valmiit ja kehitetyt kuvat lääkärin tai omahoitajan käteen. Tällä kerralla kuvattiin vain kämmenet ja jalkaterät, muita niveliä ei tarvinnut kuvata. Vaikka etuajassa menin poliklinikalle, ei siellä kauan tarvinnut istua, kun jo tuli nimeltä kutsuja. Piti lähteä sairauden tilaa ja oireita kartoittavaan haastatteluun. Niillä haastatteluilla kartoitetaan laajemmin reumaa sairastavien toimintakykyä ja muita tekijöitä. Olimme matkalla haastattelupisteeseen, kun tuttu lääkäri tuli vastaan ja kertoi ottavansa minut heti vastaan.
Niin menimme muuttuneen ohjelman mukaisesti pieneen vastaanottohuoneeseen, jossa tuokio sujui miellyttävän juttelun säestämänä. Nivelet osoittautuivat terveiksi, vain vasemman jalan pikkuvarpaan nivelessä tuntui aivan pientä turvotusta. Reseptit uusittiin taas vuodeksi, lääkitys kaikkineen jatkuu entisellään. Vaikka tauti jo toisen kerran todettiin olevan remmiosiossa, vielä ei aloiteta lääkityksen purkua.
Lopulta pääsin haastatteluunkin, joka sujui nyt entisestä poiketen alusta asti tietokoneella. Toistakymmentä vuotta olen täyttänyt paperikaavakkeita, joka kerran vastaanotolla käydessäni, usein myhös kotitiedusteluna. Nyt minut istutettiin näppäimistön eteen ja käsin ruutua koskettamalla neuvottiin vastaamaan kysymyksiin. Sain sentään luvan hiiren käyttöön, kun sentään olen siihen paremmin oppinut, kuin kosketusnäyttöön. Nyt menivät vastaukset suoraan tiedostoon, eivätkä jääneet palkatun kirjoittajan tallennettaviksi. Yksi oikotie toiminnassa taas tämäkin.

Kun pääsin lähtemään hyvissä ajoin sairaalasta, päätin pistäytyä Aalto-Alvarissa, Jyväskylän uimahallissa. Olin siihen kyllä varautunut siten, että pyyhe ja uimahousut oli varattuna mukaan. Enpä muista enää, kuinka monta vuotta on jäänyt väliin Alvarissa käynnit. Muistelin siellä, että edellisellä kerralla taisin maksaa markoilla, nythän on eurot olleet käytössä jo monituisia vuosia. Mielessäni oli käynti hartiahieronnassa uimalan mahtavan vesiputouksen alla, joka kerran tunnissa antaa vuolaan vetensä virrata. En edes muistanut, miten voimakas putouksen hierontavoima saattoi olla. Pientä huimausta tuntien kävelin toisen saunomisen ja pukeutumisen jälkeen autolle, onneksi huimaus oli ohi nopeasti, niin oli mahdollista suunnistaa liikenteeseen kohti kotia. Väsymyksen se kuitenkin nosti kehoon, että viime yönä oli tavallista syvempi uni, mutta tänä päivänä olinkin entistä virkeämpi. Jaksoin kirjoittaa tämän lisäksi merkinnän toiseen blogiin ja käydä mukavan tuokion pystykarsintametsässä.

1. 10. Maa 2009 klo 22:041Elsa
   
   

   Pari viikkoa sitten kävimme Forssassa Vesihelmessä, siellä oli myös vesiputous, ja porealtaita. Niissä annoin itselleni vesihierontaa ja muutaman kierroksen uin altaassa. Parina seuraavana päivänä oli olkapäät ja kädet kipeinä, vaatteiden päälle saanti oli tosi vaikeaa. Nyt voisi jo vaikka ottaa reissun uusiksi. Kotoa sinne on 35 km joten matka ei ole pitkä.
   Siellä Jyväskylän Ortopedia sairaalassa olen itse aikoinani viettänyt n.3 vuotta kaikkineen, kahdessa selkäleikkauksessa ja yhdessä jalkaleikkauksessa. Sairaalajaksot olivat pitkiä v.-67—71 välisenä aikana.

Pyhäkoulusta vielä

Hel 22. 2009 - taavetti

Kun olin saanut opettajan tehtävät siirtymään nuorisolle, he hoitivat sitä muutaman vuoden ajan, kunnes lähtivät muille paikkakunnille työhön tai opintojen pariin. Muutaman kerran onnistui löytymään uutta nuorisoa opettajan tehtäviin, mutta lopulta tuli väli, että oli pakko turvautua lasten vanhempiin, kun sopivan ikäistä nuorisoa ei siinä vaiheessa täällä ollut Rauhanyhdistyksen piirissä, mutta pyhäkouluikäisiä oli sentään.  Siinä joukossa lankesi tehtävä vaimolleni toistakymmentä vuotta sitten. Kun hän tunsi tulleensa vanhaksi ja halusi sivuun, kääntyivät katseet  taas minua kohti. Minulla on edelleen sama este, eli laulutaidon puute, ja niin sain houkuteltua vaimoni ainakin laulut aloittamaan ja henkiseksi turvaksi.
Niin meni muutama vuosi, tehtävä oli kuitenkin väljempäää, eli vuoroja harvemmin, sillä opettajia oli nyt useita ja vuoro kullekin tuli kaksi tai kolme kertaa kevät ja syksykaudellaan. Hankalinta järjestelyssä oli. että tarvikesalkun sai esivalmisteluun miten milloinkin. Viimeksi sain salkun pöydälle alkulaulua etsiessäni, valmistele siinä sitten ennakolta opetustuokiota. Olin sen valmistelun hoitanut kuitenkin eri pohjalta, mutta viime hetken aineiston silmäys antoi hiukan lisää ulottuvuuksia.

Toki sain useimmin salkun ajoissa ja ehdin tutustua aiheeseen paremmin. Puutteellisiksi olen kuitenkin kokenut pitämäni tuokiot, niinpä saatoin tyydytyksellä kuulla, että vastuu pyhäkouluista jää nyt toisille. Aivan ilman tehtäviä eivät minua kuitenkaan jättäneet, sain kutsun uuteen perustettuun diakoniatoimikuntaan. Osittain on sekin tuttua puuhaa, vuosia sitten olin vaimoni kanssa saman nimisessä toimikunnassa, kävimme jopa alaan liittyvän kurssin, kun toimikunta reilun kuukauden kuluttua lopetettiin. Sillon sain tehtävän pyhäkouluun opettajaksi, jonka nyt sain jättää muistojeni joukkoon. Toisaalta diakoniasta opittu on ehtinyt unohtua, osaltaan varmasti muuttuakin, joten aivan tietämätönnä ja puhtaalta pöydältä joudumme aloittamaan. Ensi viikolle on sovittu ensimmäinen palaveri toimikunnan kesken, eiköhän siellä kartoiteta tilannetta ja toiminnan tapoja.

Vielä Galatalaiskirjeestä

Hel 22. 2009 - taavetti

Kurssin innoittamana ostin Jorma Kivirannan kirjan viime perjantaina vuosikokouksemme kahvitauolla. Eilen aloitin lukemisen, nyt on jo hyvällä alulla, ehkä kirjoitan luettuani jonnekin tarkemman arvion kirjasta. Joitakin ajatuksia sekä kirjasta, että kurssista halusin kuitenkin kirjoittaa jo tässä vaiheessa.
Kirja on kiintoisalla tavalla toteutettu, tekstiä avataan muutaman jakeen pätkissä, kolmea eri käännöstä rinnakkain tarkastellen ja vertaillen. Joissakin kohdissa vertailuun otetaan myös alkukielen sanonta ja siitä johdetut suomennosvaihtoehdot. Vertailuun on otettu paloja Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen vastaavista kohdista.Yksinkertaisesti mielenkiintoista, mutta kiihkotonta vertailua.
Kurssin antia kirjan ja eri suomennosten ja Lutherin tulkintojen valossa vertaillen nykyaikaan, en ole välttynyt ajatukselta, että Paavali kirjoitti Galatian seurakunnille erästä aikamme ilmaisua käyttääkseni “julman hoitokokouskirjeen.”
Sama asia oli esillä kurssin viimeisellä oppitunnillakin, kun keskustellen sovellettiin Galatalaiskirjeen antia nykyaikaan. Yhtenä keskusteluun innostajana opettaja muisteli, miten Jeesus ja apostolit olivat ajaneet ihmisistä pois saastaisia henkiä ja riivaajahenkiä, ja että ne monesti olivat huutaen ihmisistä lähteneet. Sen jälkeen opettaja esitti lakoonisen kysymyksen; onko vääriä henkiä olemassa ja vaikuttavatko ne meidän aikanamme. Arvatkaa minkälaisia vastauksia joukosta ensimmäisenä saatiin?
Joku alkoi muistelemaan kummitustarinoita, muutaman sellaisen muistelun jälkeen opettaja keskeytti muistelmat todeten, että niistä voidaan olla montakin mieltä, ja että useimmille kummitustarinoille löytyy luonnollinen selitys, jos ilmiöitä tarkemmin selvitetään.
Tähän väliin heitän oman pohdintani, että ovatkohan nuo kummitustarinat taustalla väitteissä, ettei mitään vääriä henkiä ole olemassakaan. Keskustelu kurssilla kuitenkin jatkui seuraavaan tapaan.
Raamatun riivaajahengillä voidaan ymmärtää pimeyden pääruhtinasta ja hänen enkeleitään, jotka johtavat oikeasta uskosta vääriin tulkintoihin ja väärään vanhurskauttamisoppiin. Sellaisia opetuksen tuulia on ollut monesti tunkeutumassa meidänkin etsikkoaikanamme, ja niitä on tarvinnut Jumalan Pyhän Hengen opastamana torjua. Vääristä tulkinnoista on tehty avoimesti selkoa monissa alustuksissa ja niitä seuranneissa keskusteluissa. Alustuksia ja muita selostuksia on julkaistu useissa SRK.n julkaisemissa vuosikirjoissa. Siitä huolimatta monet nuoremme kyselevät epätietoisina, mitä silloin kymmeniä vuosia sitten on todella tapahtunut. Voimme keventää heidän huoliaan kertomalla tiedoistamme rakkauden rakentavassa hengessä.
Kun opettaja pyysi vihjeitä keväällä Hankasalmella pidettävää, vastaavaa kurssia varten, tulin antaneeksi vihjeen luetuttaa kirja ennakolta. Nyt yhden kurssin ja kirjan alkuosan jälkeen olen miettinyt, että kenties vihjasin väärin. Ehkä kirjaa sopivampi ennakkoluenta on kuitenkin itse Galatalaiskirje. Kun kirjeen sisältö olisi tuoreena muistissa, voisi sen tutkimiseen löytyä enemmän eväitä, mutta ennen muuta kysyttäviä asioita.

Kerhoja

Hel 19. 2009 - taavetti

Eilen illalla kävimme ensi kerran tänä vuonna naapurikunnan puolella, kansanopistolla perinteisessä niin sanotussa Raihnaisten kerhossa. Kerholla on jo toistakymmentä vuotta jatkunut perinne, mekin olemme kulkeneet siellä vuodesta 2000 alkaen. Martti Tiitinen oli siellä kulkenut siihen asti vaimonsa Liisan kanssa, mutta kun Martti kuoli, pyysi Liisa meitä kyytimiehiksi, ja siitä alkaen olemme siellä säännöllisen epäsäännöllisesti kulkeneet.
Eihän siellä ohjelma mitenkään monimutkainen ole, naisilla saunomista ja vesijumppaa keskiviikkoisin kello 20.00 alkaen. Naisten saunoessa harvalukuiset miehet harjoittavat venyttelyjumppaa, ja kun uima-allas vapautuu naisilta, pääsevät miehet saunaan ja uintia harjoittelemaan. Ensimmäisinä vuosina oli miesten mukana joukko paikkakunnan poikia, joiden kanssa miehet sekajoukkuein ottivat 20 minuutinn sählyottelun voimistelutunnin päätteeksi. Nyt muutaman vuoden aikana on pojilla oma eri iltansa, niin olemme me vanhat miehet voimistelleet ja saunoneet keskenämme. Altaan remontinn vuoksi jouduttiin pitämään parin kuukauden tauko naisten vesijumpassa, eikä minun tullut yksin lähdetyksi pelkästään oman jumppatuokioni vuoksi sitä melkein 20 kilometrin matkaa ajamaan.
Tänään oli tässä eläkeläisten kerhohuoneessa paikallisen seurakunnan järjestämä seurakuntakerho. Siellä ovat seurakunnan työntekijät vuoroin järjestäneet erilaista ohjelmaa. Tänään oli kanttorin vuoro laulaa ja laulattaa meitä. Siinä ohessa jouduimme testaamaan virsitietouttamme, joka olikin hauska välipala. Teimme muutamia koululaisten virsikisan tehtäviä vaihtelevalla menestyksellä.

Galatalaiskirjeen jäljillä

Hel 15. 2009 - taavetti

Sain viettää vaimoni ja monen muun uskovaisen kanssa unohtumattoman viikonlopun Reisjärven kansanopistolla. Siellä oli useita eri aihepiirien lyhytkursseja, me osallistuimme Raamatun kertomusten kurssille, jonka aiheena tällä kerralla oli Paavalin kirje galatalaisille.

Luennon avaukseksi ja   keskustelun pohjaksi luennoitsija näytti bkartalta muinaisen Galatian maakunnan paikan, suunnilleen nykyisen Ankara nimisen kaupungin maisemista.  Ympäröivät maakunnat ja niiden suhde Rooman imperiumiin katsottiin pikaisesti läpi.  Näin saimme sijoitetuksi tapahtumat maisemallisesti ja historiallisesti kohdilleen. Galatian seurakuntien tapahtumia tarkastelimme sekä Galatalaiskirjeen sisällön, että Apostolien teoista löytyvän, Luukkaan muistiin merkitsemän, Jerusalemissa pidetyn Apostolien kokouksen valossa. Apostolien tekoihin poikettiin siksi, että Paavali muisteli galatalaiskirjeessään samaa kokousta osittain eri näkökulmasta.

Sekä Jerusalemiin, että Antiokiaan (muistinko oikein) olivat niin sanotut judaistikristityt aiheuttaneet levottomuutta opetuksellaan, että evankeliumia, jota  Paavali ja muut apostolit saarnasivat, oli jäänyt puutteita. Sitä evankeliumia pitäisi täydentää opettamalla kristityiden pidettäväksi myöa Mooseksen lakia. Jerusalemin apostolien kokouksessa se opetus torjuttiin, mutta sen jälkeen samat judaistikristityt menivät saman eksytyksen kanssa Galatian seurakuntiin. Siitä oli Paavali saanut murheellisia terveisiä ja siksi hän kirjoitti kirjeensä Galatian seurakunnille.

Kävimme kirjettä läpi eri suomennnoksia vertaillen, välillä opettaja katsoi alkutekstin sanontaa ja eri suomennus vaihtoehtoja. Antoisa oli kurssi ja antoi mielenkiintoa tutkia lisää.  Aiheesta on ilmestynyt kirjakin SRK.n kustantamana ja lisää vastaavia kursseja on tulossa eri kansanopistoihimme ja leirikeskuksiin. Kannattaa hankkia kirja, ja jos mahdollista, hakeutua kurssille.

Kurssitunnelmista

Hel 16. 2009 - taavetti

Muistelin edellisessä merkinnässäni yhtä kurssia, mutta samaan aikaan oli opiskelijoita usealla muidenkin aiheiden kursseilla. On siksi paikallaan kirjoittaa muutama lause siitä välittömästä tunnelmasta, jonka tunnelmaan pääsimme jo perjantaina, kun opistolle mentyämme asetuimme ensimmäiselle aterialle. En tiedä aihetta, mikä lähipöydissä ruokailleita nauratti, mutta heidän hersyvä ja iloinen naurunsa kertoi iloisen mielen ohella ilosta, jonka elävä usko on heidän elämäänsä tuonut. Vaikka mikä tahansa iloinen mieli pursuaa iloisena nauruna, ei sellaista sydämen ja sielun herkkyyttä voi teeskennellä, ilon täytyy asua iloitsijan sisimmässä ja kuplia sieltä toistenkin kuuluville uskovaisille ominaisella tavalla.

Erikoisen paljon paikalla oli peruskouluikäisiä poikia, jotka ohjaajansa johdolla pelasivat erilaisia pelejä niin sisällä kuin ulkonakin. Ulkona oli pieni napakka pakkanen, joka antoi liikkuville pojille runsaasti raitista ilmaa keuhkoihin ja intoa liikkumiseen. Kerran jututin heidän ohjaajaansa, hän kertoi poikien olevan todella innostuneita ja reippaita.

Päiväkerhojen ohjaajia koulutettiin yhdessä ryhmässä, opiston paikallisilla yhdyshenkilöillä oli suurehko ryhmä oppimassa ja suunnittelemassakin opiston toimintaa. Muistan toistakymmentä vuotta sitten toimineeni siinä joukossa, tutun oloisia olivat siis heidän aiheensa, vaikka nykyisin on moni asia aivan erilaista entiseen verrattuna. Tässä saattaa jäädä joku ryhmä mainitsematta, mutta eihän ole tarkoituskaan käydä läpi kaikkia yksityiskohtia.

Joukkoon oli osunut yllättävän monta pientä lasta, osa vielä rintaruokinnallakin äitinsä mukana. Enimmät heistä taisivat olla päiväkerhon ohjaajien lapsia, mutta olipa kaksi vauvaa äiteineen osunut meidänkin Raamattuun keskittyvään ryhmäämme. Vielä mainitsematon diakoniaryhmä saattoi pitää sisällään muutamia vauvaa hoitavia äitejä. Ihmeen vähän siellä kuului lasten itkuja, vaikka pienokaiset olivat mukana kaikissa ilta- ja aamuhartauksissa sekä ruokailuissa. Tunnelma oli siis valoisa ja Jumalaan luottava, juuri sellainen minkä vain elävä usko voi saada aikaan.