Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. lokakuuta 2013

Kevättä ja sydäntautia


Talvi on kohta ohi, kevät on tullut, päivät jatkuvat ja lämpenevät. Ojat, purot ja joet täyttyvät lumesta sulaneella vedellä. Jossakin vesi nousee tielle, täällä ei sentään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Nuoruudessani aika tuntui matelevan, viimeisten parinkymmenen vuoden aikana aika tuntuu kiiruhtavan siivillä ja nopeus kiihtyy viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta.
Äitiä ei enää ole, yksi lapsenikin on poistunut keskuudestamme. Vuosi ja vuorokausi oli kahden läheiseni kuolemien välillä.

Parikymmenen vuoden ajan olen kulkenut vuosittain lääkärin vastaanotolla todetun nivelreuman vuoksi. Reuma on saatu säännöllisellä lääkityksellä hallintaan eli remisioon, mutta kuluneen talven aikana ovat lääkärit todenneet kaksi uutta tautia. Vakavampana niistä voi pitää ongelmia ja väsymystä sydämessä, jonka vuoksi on hoito aloitettu ja jatkuu. Hoidon ohella jatkuu tarkkailu, viimeistään vuoden kuluttua on odotettavissa kutsu uusiin tutkimuksiin Jyväskylään, sen jälkeen mahdollisesti leikkaukseen. Varmaksi en saanut selville lääkärin puhelimessa kertomaa mainintaa, mutta sain mielikuvan että edessä voisi olla läpän leikkaus. Aikanaan sen sitten näkee, elän päivittäistä elämää levollisena, aikanaan sitten kuulen jatkohoidosta tarpeellisen.
Toinen merkittävä todettu tauti minulla on diabetes, sellainen vanhemman väestön tyyppi. Se aiheuttaa melkein päivittäin toimia, joita ei ole ennen tarvinnut tehdä. Olen ehtinyt tutustua säännöllisiin veren sokerin testauksiin ja tarkempaan ruokavalioon.

Koiramuistoja

Vuosia sitten aloitin kotisivulleni koiriemme muistelun, muistelu jäi silloin kesken. Eilen jatkoin tekstiä ja nyt ajattelin vielä jatkaa, mutta en onnistunut avaamaan sivuja. Kun tänne pääsin, niin kirjoitan merkinnän ensin tänne. Meillä oli ollut ensin Rippe, joka seurasi meille uuden kotimme edellisiltä omistajilta. Seuraava koira oli Vahti, jonka koirakielteinen äitinikin hyväksyi, kun lapseni olivat alkaneet pelätä kilometrin päästä kuuluneita koirien haukkumisia. Vahti oli narttukoira, joka toi pihamme lähistöön kymmeniä uroskoiria, siksi ajattelin kasvattaa Vahdin yhden pennun uudeksi koiraksemme. Valitsemani pentu sai nimekseen Hupi ensimmäisen kotini vanhan koiran mukaan.

Hupista ei kuitenkaan tullut meille koiraa, vaikka viihdyin sen kanssa ja sekin viihtyi kanssani. Minua alkoi hirvittää Vahdin lopettaminen, ja kun Mäenpään Pentti ilmaisi haluavansa koiran, luovutin Hupin hänelle. Hupin haukusta Pentti oli saanut ainakin yhden teeren, saalis joka minulta olisi jäänyt saamatta. Meillä jatkettiin Vahdin kanssa entiseen malliin, vieraita uroksia parveili pihamme ympärillä edellistä talvea vähemmän. Olin saanut vihjeen pahan hajuisesta hirvensarviöljystä, jota ostin apteekista ja sivelin Vahdin strategisiin paikkoihin. Tökötin haju peitti nartun luonnolliset hajut, teki ne jopa vastenmielisiksi ja niin vain rohkeimmat uroskoirat asuivat meillä. Seurasin Vahdin juoksua hangella, kun uroskoiria seurasi, mutta eivät uskaltaneet mennä viittä metriä lähemmäksi koiraamme.

Kauan en kuitenkaan saanut Vahtia pitää. Kävin hevosella ajaen kylällä ja Vahti seurasi mukana. Se kulki omia aikojaan eri puolilla, hevonen oli sidottuna puuhun koulun mäellä. Keskustelin miesten kanssa Harjulinnan alapihassa, kun puheilleni tuli mies läheiseltä maantieltä. Hän kysyi asetta jolla voisi lopettaa autonsa alle jääneen koiran. Menin katsomaan ja Vahtihan siellä makasi verisenä tien laidassa. Kerroin olevani koiran omistaja ja huolehtivani jatkosta. Mies valitteli tapahtunutta ja lähti jatkamaan matkaansa. Myöhemmin mietin, että Vahti oli varmaan kuullut tutun äänen ja rynnännyt minua kohti ikävin seurauksin. Niin meni ikävällä tavalla kolmas koiramme.

Neljäs koiramme haettiin Kauko Mäkelän kotoa, siitä tuli meille pitkäaikainen pihavahti. Annoimme sille nimeksi perinteisen koiran nimen, Tessu, mutta usein vaihdoin vokaalien paikkaa ja sanoin Tusse.Kun aikanaan Tessun aika oli ohi, haimme tyttären ystävän kotoa, Elämäjärven Panninniemestä pennun, joka saikin sen Tusse nimen. Tussekin oli meillä yli kymmenen vuotta, sen jälkeen emme ole koiraa hankkineet, mutta mielelläni puhuttelen ja silitän koiria niitä kohdatessani.
 

Suomen pystykorva

Suomen pystykorva, kansalliskoiramme, on mieleisin koirarotuni. On siitä harvinaisia nykyrotuja, joka on puhtaan luonnonvalinnan tulos, sitä ei ole ihmisten toimesta pyritty keinotekoisesti muuttamaan eikä muokkaamaan.
Rotua on tarjottu maailmanperintökohteeksi, toivottavasti onnistuu tavoite. Se osaltaan estäisi hienon suomalaisen koirarodun häviämästä, onhan koira ollut esi-isiemme kumppanina ja auttajana lukuisilla metsästysretkillä. Tarinan mukaan joku suomenpystykorva on pelastanut isäntänsä hengenkin talven pakkasilla.

Koneista ja vempaimista

Aloin miettimään, mitä vempaimia minulla on nykyisin, ja millaisia olen elämäni aikana käyttänyt tai nähnyt.
Kulkulaitteenamme toimii hyväkuntoinen ja polttoainepihi diesel avensis, on myös polkupyörä, joka on saanut elää harmittavan laiskana. Onko marjapoimuri kone vai laite vai vempain? Koneeksi olemme sitä sanoneet, vaikka olen viime aikoina pyrkinyt poimuri nimitykseen. Nykyisissä ei ole edes liikkuvia osia, kuten oli niissä ensimmäisissä. Kaksi liikkuvalla läpällä varustettua poimuria meillä on, lisäksi kaksi uudempaa, kiinteän esteen poimuria, toisessa niissä piikit teräslangasta, toisessa sitkeästä muovimateriaalista.
Onhan meillä keittiössä koneita, siellä kenties eniten. Mikroaaltouuni lasten lahjoittamana, että voivat käydessään lämmittää ruokaa omille lapsilleen. On sillä meidänkin ruokia silloin tällöin lämmitetty. Ruokailuastiat pestään koneella, sellainen tuli tämän asunnon mukana, niin saatoimme myydä entisen. Sähköllä pelaava vatkain, kahvinkeitin, vedenkuumennin, eivätkös nekin ole vempaimia. Sitten on muutama erilainen ajannäytin, joita myös kelloiksi sanotaan. Varmasti on muitakin koneita, ainakin tämä, joka nyt puhaltimellaan tohisee edessäni, ja joka välittää tämän tekstin luettavaksenne.
Aivan erikseen ovat ne koneet, joita olen joskus omistanut tai muuten käyttänyt. Jääkööt ne omaksi jutukseen.

 
Minulla on navigaattori, sen toiminta riippuu käytetystä kartasta ja satelliittiyhteyksistä ja muutamista muistakin seikoista. Jos satelliitit ovat huonolla yhteydellä, viivästyvät navigaattorin ohjeet. Jos saisin Tom Tomiini suomalaisen karttakeskuksen kartan, olisin tyytyväinen. Ulkomaalainen karttapalvelu päivittää kohtuudella uudet tiet, mutta vanhoja virheitä eivät halua tai uskalla korjata. Edellisen asunnon osoitteella kartta ohjaa eri tielle naapurin pihaan. Tiedän myös 5 - 6 km mittaisen, kymmeniä vuosia vanan tien, joka ei ole mahtunut Kartta-Atlaksen karttaan. Muutaman kerran olen korjausta pyytänyt, lupasivat, mutta eivät ole korjanneet. Oli hupaista katsoa navista, että ajan metsässä, kuitenkin edessäni oli tie, jota ajelimme jo 1953, silloinkin se oli vanha tie.
Tämä osa on omien kokemusteni kertomista. Koska se oli huonosti erillään lainauksista, kerrottakoon se tässä selvyyden vuoksi. Samalla lisään hiukan kokemuksiani ja kommentointia niistä. Sinänsä navigaattorin käyttö on yksinkertaista, mutta joistakin kokemuksen opastamista tiedoista on hyötyä.  Ensiksikin autonavigoinnin asetuksissa on mahdollista valita joko nopein tai lyhin reitti. Karttaohjelma ei kuitenkaan välttämättä tiedä teiden ajankohtaista kuntoa, niinpä se saattaa nopeimman nimissä opastaa joskus huonokuntoiselle tai työkohteen tielle. Ne tiedot kannattaakin tarkistaa esimerkiksi tietyökartasta, varsinkin pidemmälle matkalle lähtiessä. Hinnakkaampiin navigaattoreihin voi saada ohjelman, joka saattaa tarkistaa ne tiedot näytölle, minun halpaan navigaattoriini. Samoin voi hinnakkaampiin navigaattoreihin saada erilaisia yhteysohjelmia, vaikkapa yhteys toiseen, vastaan tulevaan, samalla ohjelmalla varustettuun navigaattoriin, jopa puheyhteyden muodostaminen saattaa onnistua. Minunkin navigaattorini ilmoittaa erilaisista kohteista, joiden ohi olen ajamassa. Muutamien yhtiöiden huoltoasemat, suuret kauppakeskukset, erityisliikkeet, autokorjaamot, merkittävät patsaat, museot, näköalapaikat, tien varren levähdysalueet, ja monet muut joko näkyvät ohi ajaessa, tai niille voi navigoida halutessaan.
Lyhimmän reitin navigoinnissa kannattaa olla erityisen varovainen, siinä saattaa joutua tosi huonoille, talvisin jopa auraamattomille teille. Suljetuille huoltoasemille saattaa navigaattori ohjata, ellei öljy-yhtiön toimija ole päivittänyt niiden paikkoja ohjelmaan. Navigaattorin ja kartan virheistä on mahdollista ilmoittaa tahoille, jotka ovat niistä vastuussa. Ilmoitusten vaikutuksesta minulla on kokemus, ettei ainoaakaan niistä ole vielä toteutettu. Ilmeisesti odottavat useampia ilmoituksia, että sitten vasta uskovat. Toisekseen kansainväliselle Kartta-Atlakselle tuskin paljoa merkitsee joku pieni syrjäkylän metsätien pätkä, vaikka se olisikin läpikulkutie tai ainoa pääsy tiettyyn paikkaan.

Sain lopulta sijoitetuksi navigaattorin kojelaudan yläreunaan, sen jälkeen toiminta on ollut kohtuullisen hyvää. Ongelman syy taisi ollakin satelliittiyhteyksissä. 

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kissan elämää

Kävin eilen illalla kokouksessa. Olin vähällä unohtaa ajankohdan, mutta onneksi kaveri soitti kysyen, olenko aikeissa lähteä sinne. Kun aikaa lähtöön oli toista tuntia, ei ollut vaikeaa ratkaista myönteistä päätöstä. Niin pääsin mukaan antoisaksi muodostuneeseen kokoukseen, jonka sisältöä en aio tässä selostaa. Vaimo oli tyttären mukana lähikaupungissa, ennen lähtöä varmistin, että hänellä on avain asuntoon mukanaan.
Palatessani kotiin hämmästyin tuulikaapissa, nähtyäni kissanhiekkalaatikon. Ensin säikähdin menneeni naapuriin, koska ovikin oli avoinna, eikä avainta tarvinnut käyttää. Vaimo seisoi kuitenkin keittiön oven vieressä, joten pääsin hämmästelemään, että mitä täällä oikein on tapahtunut. Laatikko tuulikaapissa ei voi olla mitään kukkia varten, eikä siinä mitään kukkamultaa voi olla. Mähdollisesti hiekoitus sepeliä, ei kai niillä niin suuria eroja ulkonäöltä ole. Kysymällähän se selviää, ja sainkin vastauksen. Kaupungin marketin seinällä olivat nähneet ilmoituksen kissan pennuista, toisistaan tietämättä vaimoni ja tyttäreni olivat poimineet puhelimen numeron mukaansa.
Soitto otettuun numeroon ja selvisi, että vaikka ilmoitus oli kaupungin marketin seinällä, kissat ovat omalla kylällämme, parin kilometrin päässä meiltä. Taisi kissanhiekka ja mahdollisesti muutakin lähteä mukaan siitä marketista, mutta kissan nouto molemmille tuotti ilon niiden entiselle emännälle, sillä täällä maalla ei aina ole helppoa saada uutta omistajaa kissan pennuille. Nyt sieltä lähtivät kuitenkin viimeiset ylimääräiset, kun sekä meille että tyttären mukaan lähti pentu. Saa nähdä miten se sopeutuu meidän pienehköön asuntoomme, jossa ulkona liikkumiselle on rajoituksia. Aralta ainakin vaikuttaa, en ole vielä saanut pentua nähdäkseni.

Kissa tottui asuntoomme, mutta ei tainnut tottua ulos. Keväällä käytimme sitä pihassa muutamina päivinä, eräänä päivänä se ei palannut. Oletimme sen jääneen auton alle tai  karanneen, kun sitä ei löytynyt kuolleenakaan, päättelin joutuneen jonkin pedon saaliiksi. Sääli ja ikävä tuli mukavaa kissaa.

Toope

Nimeni on Toope, olen viihtynyt hyvin hoitajieni hoivissa koko pitkän ja kylmän talven, mutta kevään tultua, toukokuun puolivälissä minuun iski seikkailunhalu ja lähdin katsomaan Muurasjärven kylää hiukan laajemmin. Olen kasvanut kuvaamisen jälkeen jo isoksi kissaksi, ja huhtikuun lopulla kävin elämäni ainoalla eläinlääkärikeikalla, joka minua harmittaa melkoisesti. Siitä huolimatta kaipaan hoitajiani ja varmaan hekin kaipaavat minua. Jos satut kohtaamaan minut jossakin, voisitko viedä minut Muurasjärven Eläketalolle tai soittaa numeroon 040 528 60 43 ja kertoa mistä minut voi noutaa.
Voit kertoa myös sähköpostilla: pakkula@gmail.com

Kaurapuurojättiläinen ja särkynyt kananmuna


Muisto lapsuudestani:
Tuli eräässä keskustelussa kysytyksi, onko kämmenellesi joskus särkynyt kananmuna. Kerronpa tässä muiston aiheesta.
Naapurin Seppo oli meillä kylässä, innostuimme nostamaan seipäälle äidin irrottaman hernekasvuston, erikoisesti Seppo kunnostautui puuhassa. Menimme sisälle, ja Seppo löysi veljeni lukukirjan, alkaen selata sitä. Äiti oli käynyt kanan pesällä ja tuli sisälle kananmuna kädessään. Huomattuaan Sepon keinutuolissa, äiti antoi tuomansa munan Sepolle palkkioksi työstä.
Seppo otti kananmunan käteensä kiitollisena, jatkaen kirjan selaamista. Avautui satu kaurapuurojättiläisestä, aukealla oli kuva suuresta, lihavasta miehestä, siitä jättiläisestä. Pitihän moista ilmestystä nyrkillä lyödä, oikein isän nyrkillä. Lyönti onnistui hyvin, mutta kirjan alla, Sepon vasemmassa kädessä oli se kananmuna. Eikä se moista iskua kestänyt, vaan hajosi valuen Sepon sormien välistä ja kämmenen reunoilta lattiaa kohti.
Äitini seurasi tapahtumaa, ja kiireen vilkkaa ojensi paistinpannun valuvan kämmenen alle, johon Seppo sopuisasti valutti juoksevan tavaran kämmeneltään. Hetken kuluttua Seppo sai syötäväkseen herkullisen annoksen paistettua kananmunaa.