Kissojen kisailua

Tam 2. 2009 - taavetti

Tämän voisi alkuasetelman perusteella sijoittaa tietokoneita internetiä käsittelevään osastoon, mutta asian ratkettua se kuitenkin kuuluu tänne lemmikkien puolelle.

Minulla on syksystä alkaen ollut kaksi tietokonetta, tämä uusi läppäri ja se vanha jota olen vuosikaudet käyttänyt. Vanhaa hidasta käytän enää lähinnä kirjoittaessa ja silloin tällöin päivitysten vuoksi. Kun aamulla suljin yhteyden vanhasta, saadakseni tämän uuden lankayhteyteen, niin eipä yhteyttä löytynytkään. Langatonta en ole hankkinut vielä, sillä nopeaa ei tänne vielä saa.
Käynnistin vian selvityksen, tarkistin johtojen kiinnitykset, käynnistin vanhan koneen uudelleen, koska epäilin operaattorilla olevan jotakin häiriötä, jonka mahdollisuuden halusin sulkea pois. Vasta sitten tuli mieleen tarkistaa modeemin ja seinärasian välinen johto, ja se olikin poikki useasta kohdasta. Onneksi on useita liitosjohtoja tallessa vuosien takaisten puhelinostojen jäljiltä, uusi johto modeemille ja kohta alkoi yhteys toimia entiseen malliin.

Lopuksi se lemmikkien osuus. Noin kuukausi sitten toi vaimoni kissan pennun ja tyttäreni vei toisen samasta pentueesta. Kyläilyjemme aikoina ne ovat hoidossa vuoroin kotona olevan luona. Kun tyttären perhe on nyt sukuloimassa muutaman päivän, ovat molemmat pennut täällä, ja nehän temmeltävät. Niille ei riitä toisensa eikä ne lukuisat narut ja kerät, joita olisi käytettävissä. Viime yönä olivat löytäneet ohuet liitäntäjohdot ja seurauksen siitä olen jo kertonut.
Kolmisen viikkoa sitten oli oma kissamme onnistunut katkaisemaan sisä ja ulkolämpömittarista ulos anturille vievän yhdysjohdon. Saa nähdä mikä johto on seuraavana katkaisuvuorossa. Tuossa nyt oma Toopemme kehrää tyytyväisenä lämpöpatterin vieressä, täytyyhän sitä siinä silittää välillä, eihän se ymmärrä pahaa tehneensä ja ajan oloon varmaan kujeet vähenevät. Tyttären Viiru lepää onnellisena keinutuolissa, oppineeko vielä keinumaan. 

Vanha adjektiivikertomus

Elo 2. 2008 taavetti

Löysin vanhan koneeni uumenista vanhan, joskus sinne kätkemäni adjektiivikertomuksen, lisäänpä sen blogini sivuksi ja ystävieni iloksi tänne.

Outo eläinlääkintäkeikka

Olin juuri palannut kotiin limaiselta työmatkaltani, olin hyljeksittävän väsynyt ja tarkoitus oli viekkaasti päästä kelmeään vuoteeseeni nukkumaan. Olin juuri täyttänyt säästeliään praktiikka laukkuni, kun yllättäen puhelin soi juhlallisesti, vaatien vastaamista. Tartuin säälittävästi luuriin ja kuulin juonittelevan selostuksen, jollaista en kuuna kullan kitsaana ollut uskonut koskaan kuulevani.

Sieltä soitti ilahtunut ystäväni, kiivas ystäväni lukion ajoilta ja kertoi älykkään tarinan. Joku laiska kettu kuulemma tarvitsee apua ja pyöreästi sittenkin alakuloisen pian. Se hatara kettu oli pyytänyt soittamaan ilmeikkäälle eläinlääkärille ja inahteleva ystävä muisti arvoituksellisena minut, olinhan pari kuukautta sitten myöhäisesti valmistunut ja aloittanut ensimmäisessä ruoanlaittotaitoisessa työpaikassani.

Mitäs sinä, laulavaisesti puen matkavaatteet ylle ja matkaan hiljaisella auton rämälläni. Ei ollut vielä ailahtelevaisen varat riittäneet mököttävämpään. Sukelsin örisevällä kulkineellani märisevään yöhön ja jännitin mitä kaltevaa eteeni tulisikaan. Avautuikin lopulta kultainen näky, keskellä sipisevän metsän aukeaa, jonka laidalla säikkyvä ystäväni odotti säälittävästi minua.

Valitsin säälittävästä laukustani uusia välineitä, suoritin väliaikaisen pikatestin veren koostumuksesta. Kulmikasta tulehdusta, jonka laadun selvittämin vaatisi limaisia lisätutkimuksia. Hyljeksivän penisilliini kuurin uskalsin kuitenkin aloittaa kelmeästi. Annostelin viekkaan ensimmäisen erän, jonka ruiskutin säästeliääseen kettuun. Ystäväni huoleksi jätin seuraavien juhlallisten annosten ruiskuttamisen. Oli tosiaan säälittävä ja juonitteleva työkeikka.

Kissan elämää

Jou 9. 2008 - taavetti

Meidän tällä viikolla tuotu pieni pallero on ollut veikeä leikkikaveri, joka juoksentelee pienellä lattiallamme pitkin, poikin, ylös ja alas. Se on vielä mainio seuranpitäjä, onneksi oppinut sisäsiistiksi jo emonsa hoidon aikana. Saa nähdä miten se tulevaisuudessa liikkuu tässä neljän rivitalon ryhmässä. Luultavasti tulee saamaan hoitajia, sillä tiettävästi tässä ei ole nykyisin kissaa kellään. Kun tulimme tähän pihapiiriin, oli talonmiehellä valkovoittoinen, mukava kissa, mutta oikeastaan se käytännössä oli kaikkien yhteinen. Monet sitä vuorollaan ruokkivat, se saattoi viivähtää milloin kenenkin asunnossa, eniten tietysti talonmiehen huoneistossa, vaikkanenimmät ajat oleikikin ulkona.
Kysyin kerran talonmieheltä, mistä hän on kissan tuonut. Se oli kuulemmakävellyt itse tietä myöten ja asettunut taloksi. Saattoi olla jonkun kesäkissa, joka syksyn tuotua oli jääänyt maalle. Kovin se oli kesy ja antoi paijata itseään, mutta saattoi kohta puikahtaa pakoon, kun harkitsi se ajan koittaneen. Siitä päätellen meidänkin kissalla tulisi olemaan hoitajia ja ruokkijoita. Ruokaa tässä on muutenkin, hiiriä ja ilmeisesti myyriä liikuskelee asunnoissa, vaikka tässä en ole niitä havainnut. Ensimmäisessä pienemmässä asunnossa sen sijaan jyrsimistä kuului usein varsinkin öisin.

Jou 5. 2008 - taavetti

Kävin eilen illalla kokouksessa. Olin vähällä unohtaa ajankohdan, mutta onneksi kaveri soitti kysyen, olenko aikeissa lähteä sinne. Kun aikaa lähtöön oli toista tuntia, ei ollut vaikeaa ratkaista myönteistä päätöstä. Niin pääsin mukaan antoisaksi muodostuneeseen kokoukseen, jonka sisältöä en aio tässä selostaa. Vaimo oli tyttären mukana lähikaupungissa, ennen lähtöä varmistin, että hänellä on avain asuntoon mukanaan.
Palatessani kotiin hämmästyin tuulikaapissa, nähtyäni kissanhiekkalaatikon. Ensin säikähdin menneeni naapuriin, koska ovikin oli avoinna, eikä avainta tarvinnut käyttää. Vaimo seisoi kuitenkin keittiön oven vieressä, joten pääsin hämmästelemään, että mitä täällä oikein on tapahtunut. Laatikko tuulikaapissa ei voi olla mitään kukkia varten, eikä siinä mitään kukkamultaa voi olla. Mähdollisesti hiekoitus sepeliä, ei kai niillä niin suuria eroja ulkonäöltä ole. Kysymällähän se selviää, ja sainkin vastauksen. Kaupungin marketin seinällä olivat nähneet ilmoituksen kissan pennuista, toisistaan tietämättä vaimoni ja tyttäreni olivat poimineet puhelimen numeron mukaansa.
Soitto otettuun numeroon ja selvisi, että vaikka ilmoitus oli kaupungin marketin seinällä, kissat ovat omalla kylällämme, parin kilometrin päässä meiltä. Taisi kissanhiekka ja mahdollisesti muutakin lähteä mukaan siitä marketista, mutta kissan nouto molemmille tuotti ilon niiden entiselle emännälle, sillä täällä maalla ei aina ole helppoa saada uutta omistajaa kissan pennuille. Nyt sieltä lähtivät kuitenkin viimeiset ylimääräiset, kun sekä meille että tyttären mukaan lähti pentu. Saa nähdä miten se sopeutuu meidän pienehköön asuntoomme, jossa ulkona liikkumiselle on rajoituksia. Aralta ainakin vaikuttaa, en ole vielä saanut pentua nähdäkseni.

Kissa tottui asuntoomme, mutta ei tainnut tottua ulos. Keväällä käytimme sitä pihassa muutamina päivinä, eräänä päivänä se ei palannut. Oletimme sen jääneen auton alle tai  karanneen, kun sitä ei löytynyt kuolleenakaan, päättelin joutuneen jonkin pedon saaliiksi. Sääli ja ikävä tuli mukavaa kissaa.

Toope

Tou 29. 2009 - taavetti

Nimeni on Toope, olen viihtynyt hyvin hoitajieni hoivissa koko pitkän ja kylmän talven, mutta kevään tultua, toukokuun puolivälissä minuun iski seikkailunhalu ja lähdin katsomaan Muurasjärven kylää hiukan laajemmin. Olen kasvanut kuvaamisen jälkeen jo isoksi kissaksi, ja huhtikuun lopulla kävin elämäni ainoalla eläinlääkärikeikalla, joka minua harmittaa melkoisesti. Siitä huolimatta kaipaan hoitajiani ja varmaan hekin kaipaavat minua. Jos satut kohtaamaan minut jossakin, voisitko viedä minut Muurasjärven Eläketalolle tai soittaa numeroon 040 528 60 43 ja kertoa mistä minut voi noutaa.

Voit kertoa myös sähköpostilla: pakkula@gmail.com

Koirakivi

Syy 12. 2008 - taavetti

Lapsuuteni kodin lähimetsässä on suurehko kivi, jonka ympärillä me pojat pyörimme 1950 -luvulla, välillä nousten kiven päällekin, kuin pienelle vuorelle. Saman kiven vaiheilla kulkivat tyttäreni 1970 -luvun vaiheilla, tekivät risumajojaan kiven ympärille ja lähipuiden alle. Nykyisin siellä leikkivät yhden tyttäreni lapset, joissa vaihteeksi on sekä tyttöjä että poikia.
Tulin haudanneeksi kiven lähistölle auton alle jääneen koirani ja sen jälkeen kaksi muutakin vanhuuden ikään kuihtunutta koiraamme, joille eläinlääkärin armollinen piikki antoi viimeisen unen. Niinpä olen vuosia sitten nimennyt ison lapsuutemme kiven koirakiveksi. Viime talvena vävyni hautasi siihen maisemaan oman, vihaiseksi osoittautuneen koiransa, joten kivi on saanut nimensä mukaista käyttöä edelleen. Koirien lisäksi siihen maastoon on haudattu muutamia kissoja, viimeksi toissa päivänä hautasin uskollisen hiirtenpyytäjämme, Lakka kissan. Tarkoitus on kirjoittaa siitä Lakasta ja Mustikasta oma tarinansa, mutta sen siirrän toiseen kertaan.
On mennyt niin kauan aikaa merkinnän kirjoittamisesta, että tuntuu mielettömältä kirjoittaa uutta merkintää aiheesta, samoin sivun kirjoittaminen menee kauas tästä kivestä. Siis lisään omana kommenttinani muistoja kivestä ja eläimistä, jotka kiven läheisyyteen on haudattu.
Meillä oli isän eläessä koira, vaikka äiti vastusti sellaisen pitämistä. Kun lapsillekaan ei tahdo olla ruokaa, niin miksi pitää vielä koira olla elätettävänä? hän kysyi. Isä kuitenkin kulki metsällä jonkin verran, ja siksi hän halusi pitää ensin Rippe nimisen koiran, joka meille periytyi entisiltä asukkailta, kun muutimme tälle kylälle. Ripen elämän päätyttyä isä hankki Mustin, mustan koiran, joka kulki mukanamme metsäreissuilla, ja jonka eräs sukulaisen sukulainen oli kuulemani mukaan ampunut samalla, kun hän ampui sisarensa perheen koiran mainitun sisaren pyytämänä. Tätini mies oli vastustanut Mustin ampumista, mutta minkä hän teki, kun ase oli toisen miehen kädessä.
Koska äiti vastusti koiran hankintaa, emme me isän kuoltua sellaista ajatelleetkaan hankittavaksi. Kun aikanaan sain vaimon ja lapsia, lasten vartuttua sellaiseen ikään, että saattoivat itse ulkona kulkea, tuli eteen uusi tilanne,  tytöt toinen toisensa jälkeentulivat itkien ulkoa sisälle, ja valittivat: Koira haukkuu! Mentyämme ulos kuuntelemaan, haukunta kuului noin kilometrin päästä. Sellaisesta tilanteesta emme keksineet parempaa ulospääsyä, kuin oman koiran hankinta. Niin meille käytiin hakemassa pentu, jolla annoimme nimeksi Vahti, tulihan se kotimme vahtikoiraksi, haukkumaan luvattomia tulijoita ja opettamaan lapsillemme koiran läheisyyttä.
Juuri tämä Vahti oli se koira, jonka ensimmäisenä hautasin Koirakiven läheisyyteen.