Eräruokaa

Pitäisi kai katsoa kartasta puiston rajat, kun en ole aivan varma, olenko varsinaisessa kansallispuistossa käynyt. Liityin faneihin, kun tiedän äitini olevan kotoisin siitä lähistöltä, Kivijärven Hoikanperältä, ja muistan äitini niistä maisemista kertoneen.
Olen toki itse siinä maastossa käynyt, kun Koirasalmesta ja Sysilammesta tulee puhe, ovat molemmat minulle katsottuja paikkoja. Vuosia sitten olin porukan jatkona siellä eräruokakurssilla. Aloitimme Koirasalmessa, jossa vajaan päivän aherruksella onnistuimme keittämän ja syömään ison annoksen rantakalakeittoa. Makoisiahan ne muikut siinä olivat, ja kun vatsat pulleina olimme asettuneet kaloja sulattelemaan, tuli serkun vaimo kutsumaan meitä ennakkoon tilatulle ilta-aterialle. Ilmeisesti kurssin suunnittelija oli laskenut, että rantakalat syödään päivällä ja tilannut maksetun aterian illaksi.
Eihän meistä tietenkään ollut aterian syöjiksi vajaa tunti vatsan täyttymisen jälkeen, joten pyysimme armoa ja aterian ajan siirtoa pari, kolme tuntia. Siihen emäntä hyväntahtoisesti suostui, niin saimme toisen kerran täyttää vatsamme ennen yöpuulle asettumista. Aamulla oli edessä siirtyminen Sysilammen maastoon, se on kuitenkin toisen tarinan aihe.

Yllätyspuhelu

Tou 7. 2009 - taavetti

Ystävä ja kollega soitti eilen yllättäen ja kertoi toivovansa opaspalvelua. Parin kaverinsa kanssa olisivat haluamassa jonnekin erämaahan, toivoivat ainakin vihjettä paikasta ja jos mahdollista, mukaann lähtöä. Mieluisiahan sellaiset pyynnöt minulle ovat, nyt vain askarrutti krittisessä vaiheessa etenevä pystykarsinta, joka pitäisi saada päätökseen ennen ilmojen lämpiämistä. Kohteitahan tiedossani kyllä on, kesti vain hetken keskustella, että pääsisi toiveista edes hiukan perille.
Kalastaminenkin saattaisi kiinnostaa, mutta ystäväni epäili järvien olevan vielä jäässä, enkä uskaltanut varmaksi luvata metsälampien avoimuutta, vaikka nämä asutun alueen järvet lainehtivatkin. Lopulta teimme kompromissiratkaisun, lähtisimme aamulla siihen maastoon, jossa olen kulkenut karsimassa. Ystävälläni saattaisi olla sinä kuvauskohteita, ainakin paikoin selvästi näkyvät muinaisrannat lienevät sellaisia. Kaverit voisivat tehdä tulen ja keitellä kahvia, elleivät muuta tekemistä keksi.  Minä saisin ainakin hetken jatkaa karsintatyötäni, ja olisihan siitä kohta mahdollista menä vaikka Susivuorille tai muualle sopivia kohteita katsomaan. Ystäväni lupasi soittaa aamulla tarkemman sopimisen merkeissä.
Kun heillä oli yöretkenkin mahdollisuus mielessä, mietin kotiin palattuani, että olisi vaikka Poskeisen maja ollut hyvä paikka sellaiselle. Ainakin siinä olisi ollut vaihtelua meille kaikille, olenhan minä vain kerran kävellyt siitä ohi hetken pysöhtyen. Kavereille olisi mahdollisesti ollut ensimmäinen kerta. Nyt odotellaan kuitenkin aamua ja tarkempia tietoja sekä niiden mukaan  sopimista.

Maaston tarkkailua

Tou 10. 2009 - taavetti

Niinhän siinä kävi, että ystäväni valitsi Salamajärven suunnan. Olisin toki sinne mielelläni mukaan lähtenyt, mutta pystykarsinnan vaiheen ja tavoitteen vuoksi pysyttelin mieluummin karsintamaastossa. Sitä maastoa olen viimeksi kuluneen viikon aikana katsellut “uusin silmin.” Olen sen kapean louhikon nähnyt kymmenien vuosien aikana useita kertoja, mutta vasta nyt, saatuani oppia ja hiukan tutkittuani muinaisrantoja, katsoin alkuviikolla, että siinä saattaisi olla yksi muinaisranta. Sellainen on aivan mahdollista, mutta perjantaina tuli mieleen vielä uusi ajatus, jota eilen karsiessani maastoa silmäillen aprikoin lisää. Siinä saattaisi olla muinaisen joenkin uoma, sen verran kapea ja notkelmassa se noin 20 - 35 metriä leveä kivivyöhyke on. Kysymys on vain siitä, mistä se mahdollinen joki olisi joskus virrannut.

Siellä Visalantien päässä on kahden mäen välinen notkelma, josta vesi olisi hyvinkin virrannut, jos siellä ylempänä olisi ollut järvi. Se taas edellyttää sitä, että siellä on mäkien saartama allas, vai liittyisikö se jääkauden loppuvaiheisiin tai sitä seuranneeseen maan kohoamisen vaiheisiin. Täytyypä joskus tutkia karttaa sillä silmällä, ja mikä estää maastoakin tutkimasta. Suurin todennäköisyys voisi sentään olla, että siinä on ollut joskus jään salpaama vesiallas.
Äitienpäivä alkoi aurinkoisena. Hetken mielijohteesta valmistin vaimolleni kortin tietokoneella ja sitten tulostin sen. Samaa korttia muokaten sain kortin omalle äidillenikin. Kaisa vei sen tulosteen äidin asuntoon, viedessään sinne muutakin tavaraa. Kohta lähdemme käymään tyttären luona entisessä kodissamme, siellä meille on luvattu äitienpäivälounas. Iltapäivällä on äitienpäivän juhla Rauhanyhdistyksellä.

Muttia

Huh 16. 2009 - taavetti

Äitini on kotoisin muttialueelta, samoin isäni äiti, ja oma äitini valmisti muttia melko usein, jos meillä sattui olemaan ohrajauhoja. Kun sain vaimon kaukaa muttialueiden takaa, tuntui melko varmalta, että joudun itse valmistamaan muttini, tai unohtamaan sen syönnin. Onneksi niin ei käynytkäään, sillä äititini opettamana vaimo oppi valmistamaan todella hyvää muttia. Ennen lapsuuden kodissani söimme sitä kohtuullisen usein niin, että lapsenikin oppivat mutille ainakin jossain määrin.

Kun muutimme tänne kylän keskelle, on mutin valmistus muiden puuhien välissä unohrtunut. Laskimme asiasta leikkiä viime viikolla, ja tänään iltaruoan aikaan vaimo yllätti, kertomalla valmistaneensa ruokaa, jota ei ole pitkään aikaan tehnyt. Jotenkin välähti aivoissani, että kerkisin kysymään:Muttisko? Vaimo naurahti myöntävästi ja kysyi, mistä arvasit? No siitä viime viikon puhe muistui mieleeni.
Siinä muttia nautiskellessa muistelin edellistä mutin syöntiäni, josta on aikaa useampi vuosi, ja jonka paikka oli kaukana muttimaakuntien pohjoispuolella, Enontekiön ja Kittilän rajamaastossa, lähellä Vuontispirttiä, veljeni huvilalla. Meitä oli neljä veljestä viettämässä talvista lomaviikkoa. Ruoan valmistuksen sovimme vuoropäiviksi, ja mökin omistaja kertoi muttipäivän olevan tulossa. Hän ei sitä siellä valmistanut, vaan häntä vanhempi veli. Samalla sain kuulla tarinan, miten tämä veljeni oli erikoistunut mutin valmistajaksi. Kiinnostuneena kuuntelin kokemuksia, joista minulla ei ollut ennestään tietoa.

Oli se syksy vuonna 1961 ja seuraava talvi. Lokakuun alkupuolella äitini joutui sairaalaan, ja puolivälissä kuuta minä, lapsikatraan vanhin, lähdin armeijaan. Kaikki kotiin jääneet olivat minua nuorempia, eikä kaikkiin kotitöihin oppinutta jäänyt ainoakaan. Äidin aloittaman leivän juuren valmistin taikinaksi, leivoin ja paistoin lähdön lähestyessä. Lähtöpäivän aamulla varhain hoidin ja lypsin lehmät. Kun lähdin kävelemään 10 kilometrin pähän junalle, ei kotiin jäänyt ainoaakaan lypsytaitoista, ja ruokien valmistuskin oli vähän sinne päin. Minusta seuraava veli osasi kyllä ruokkia eläimet, mutta lypsyn hän joutui opettelemaan aivan alkeista. Olisi kuulemma tarvinnut kolme lypsyastiaa käsinlypsyynsä, varsinaisen astian lisäksi molempien kyynärpäiden alle. Hän ei enää kulkenut koulussa, joten aikaa eläinten hoitoon riitti. Muutaman kerran olivat saaneet naapurista lypsäjän, mutta kukaan ei luvannut vakituiseksi.
Kolmanneksi vanhimmalle pojalle lankesi ruoan valmistus, ja pitäen muttia helposti valmistettavana, hän teki sitä kerralla suuren kattilallisen, josta riitti syötävää useaksi päiväksi. Olivat veljet ja siskonsa saaneet syödä muttia kyllikseen, ja sen muistaen häntä nuoremmat antoivat Pekalle tehtäväksi valmistaa muttia siellä hiihtolomallakin. Vasta siellä kuulin ensi kerran veljeni mutin keitoista ja sain syödäkseni hänen valmistamaansa muttia.

Havaintoja metsässä

Maa 26. 2009 - taavetti

Säännöllisen epäsäännöllisesti, olen jatkanut taas tämän talven aikana, vuosia sitten aloittamaani mäntyjen pystykarsintaa. Kun syksyllä jouduin lumen tultua keskeyttämään rankojen karsinnan,  oletin pääseväni heti jatkamaan pystykarsintaa siitä, mihin sen keväällä lopetin. Muuten olisi onnistunut, mutta en löytänyrt karsintasahojani mistään. Muistin asettaneeni keväällä jonkin puun oksista roikkumaan, mutta en muistanut minkä puiden ja missä tarkkaan sanoen niiden pitäisi olla. Muutamana päivänä niitä etsin, oletin niiden toki näkyvän, ainakin punavartisen lyhyemmän sahan, joka pitäisi näkyä helposti. Niitä ei kuitenkaan löytynyt, niin arvelin niiden kaatuneen kesällä raivatessani samoja alueita. Lumen tultua ne sitten jäivät piiloon, enkä niitä löytänyt oletetun lumen alta.

Lainasin Kiviseltä lyhytvartisen sahan, jolla talven mittaan olen puiden alempia oksia sahaillut. Ajatukseni on löytää alueelta lumen sulettua, rankoja karsiessani sahat, ja jatkaa yläoksien karsintaa joko ennen ilman lämpiämistä, tai viimeistään syksyllä. Lämpimällä ilmallahan tuoreita oksia ei sovi karsia, haavakkosienen leviämisvaaran vuoksi.

Eilen vein sukset metsään ja kiersin vielä kertaalleen oletetuimmat paikat, joista sahat voisivat löytyä. En kuitenkaan löytänyt, mutta kohtuullisella kantohangella hiihdellessäni mietin suiksiani. Kyllä ne hyvvät ovat kantohangella hiihtää, mutta pehmeän paksun hangen aikana ei hiihtämisestä tulisi mitään. En ymmärtänyt muutama vuosi sitten suksia ostaessani kiinnittää huomiota suksien kärkiin, vaan sen kummemmin miettimättä ostin ne, mitkä kaupassa olivat tarjolla. Olin jopa hyvilläni saatuani viimein kunnolliset hankisukset. Niinpä oli pettymykseni karvas, kun lähdin niillä kunnon hangelle. Vaikka ne ovat leveät ja varman kantavat, on niissä toivottoman kapea ja matala kärki, joka ei lainkaan nosta suksea hangen pinnalle. Maan pinnassa ne hangen alla kulkevat eteenpäin vain sen, minkä jaloillaan jaksaa työnntää. Maan lähellä kulkien ne etsiväy mukaansa kaikki risut ja varvut, mitä maastossa sattuu olemaan. Ovat siis todella raskaat avata uutta latua, vanhalla ladulla ja kantohangella ne ovat kyllä hyvät hiihtää. Ajattelin kuitenkin varoittaa blogini lukijoita, jos olette hankkimassa hankisuksia, katsokaa että niiden kärjet ovat suksien levyiset ainakin kymmenen sentin korkeuteen, mielellään vähän ylemmäksikin.

Taas pystykarsintaan

Huh 26. 2009 - taavetti

Olin jo lopettanut pystykarsinnan tältä talvelta. Aikomus oli jatkaa vanhan talon purkua, mutta sää oli siihen vielä turhan kylmä. Puoli päivää purkutyössä aiheutti lievän flunssan. Rankojakin yritin karsia, mutta nekin olivat vielä kovan lumikuoren alla piilossa. Lopulta ratkaisin, että lainaan pitkävartisen sahan, ja vähitellen sahailen siitä alkaen, mihin alaoksien sahauksen lopetin. Soitin paikalliselle Metsänhoitoyhdistyksen neuvojalle kysyäkseni, olisiko puut syytä merkitä muistiin paksuusluokittain. Se puhelu mullisti suunnitelmani täysin.
Esko kertoi vanhan avustuslain olevan vielä voimassa, ja että tämänkin talven karsinnoille maksetaan avustusta metsänparannusvaroista. Niin on arkiviikkoni tiistaista alkaen jatkunut taas pystykarsinnan merkeissä. Yhtenä päivänä kävin eväänkin kanssa, aikomuksena sahata hiukan pidempi päivä, kun vaimo oli leipomassa entisessä kodissamme. Noin tunnin ajan jaksoin sahata ruokatauon jälkeen, kun jalkani alkoivat vastustaa matalassa hangessa kahlaamista. Ei auttanut muu, kuin palata entiseen kotiin, ja kun vaimo joutui mukaan leipien kanssa, tulla nykyiseen kotiin tietokoneen äärelle. Vanhojen lehtien skannauksissa ja julkistamiskuntoon muokkauksissa täällä on aikani mennyt, mitä nyt tunnin pari, käyn välillä niitä vanhoja lehtiä lajittelemassa.

Olenkin nyt tyytynyt käymään metsässä ilman evästä, vain mehupullo mukanani. Siinä tulee sopivasti vanhoille jaloille rasitusta kunnon ylläpitämiseksi, jopa eilen tuntuivat taas tekevän vastarintaa loppuvaiheessa. Se on kuitenkin kunnon kohottamiseksi tarpeen, että aina tekee hiukan yli sen, mitä tuntee jaksavansa. Suuriin ylityksiin ei kuitenkaan ole varaa, ettei joudu toisten noudettavaksi.

Hyvässä tallessa

Tou 22. 2009 - taavetti

Olin toki aivan varma, että näkyvälle paikalle jätin pystykarsintasahani viime keväänä. Kun en niitä viime syksynä löytänyt, oletin niiden kaatuneen kevään raivauksen yhteydessä. Hämmästelin siis kovin, kun niitä ei löytynyt lumen sulettuakaan, kun lainasahalla karsin raivatun alueen puita. Mielessä oli todellisena mahdollisuutena enää alue siellä Turusen rajan vieressä, minne ensimmäisenä pystykarsintakeväänä jäi muutamia karsintakelpoisia puita erilleen muusta alueesta. Olen ajatellut karsia nekin, kunhan tulee aika siirtää karsintatyö Metsähaaran varteen, ja oletin siirron viimeisenä mahdollisuutena. Kävin sielläkin katsomassa kantohangen aikana suksilla, mutta ei niitä sieltä löytynyt.

Yksi ajoura oli kuitenkin jäänyt katsomatta, enkä mitenkään uskonut niiden siellä olevan. Tuumin kuitenkin keskiviikkona, että varmuus ennen kaikkea, ja vaikka ei sieltä löytyisikään, tulisihan sekin varmistetuksi, kun siitä ei suurta mutkaakaan kävelyyn koituisi. Olikin suuri yllätys, että punainen sahan varsi loisti silmiini siirryttyäni 30 metriä sivuun vakioreitiltäni. Siitä löytyivät molemmat sahat, ripustettuina erittäin oksaisen männyn oksiin. En vieläkään täysin muista, miksi ja miten ne sinne tulin vieneeksi, kun viimeisestä karsinnasta siellä on aikaa ainakin kolme vuotta. Luultavimmin olin vain kulkenut sitä kautta, nähdäkseni puiden kuntoa. Kun sattui sopiva mänty, ripustin sahat siihen sen sijaan, että olisin vienyt ne tien varteen. Totean lopuksi, että oli oikeastaan liiankin hyvä säilytyspaikka, kun en itsekään niitä sieltä helpommalla löytänyt. Olisivat ne löytyneet lumen aikaankin, jos olisin sitä uraa kulkenut.
Lopuksi aivan muuhu asiaan, eli vanhan talomme purkamiseen. Keskiviikkona iltapäivällä jatkoin siellä pienen vinttikamarin katon purkua. Tulipa pölyä ja roskia niskaan jokaisen lujaan naulatun laudan irrottamisessa. Oli pakko lämmittää sauna Siimeksessä, että saatoin kovassa löylyssä puhdistaa enimpiä pölyjä itsestäni.

Diakoniaa

Maa 5. 2009 - taavetti

Harvoin tulee ajatelleeksi, että diakonia taitaa olla toiseksi vanhin kristillisyyden järjestetyistä työmuodoista. Vanhinhan tunnetusti on apostolinen saarna- ja lähetystehtävä, johon Jeesus eläessään, ainakin yhden kerran lähetti kerrallaan 70 opetuslastaan kahden ryhmissä. Tämä kaksin ja kaksin lähettäminen on vieläkin käytäntöä SRK.n lähetystoiminnassa, joskin usein ulkomaille lähetetään tulkki kolmanneksi.   Kun köyhien ja muuten osattomien auttaminen alkoi kohtuuttomasti haitata apostolien julistustoimintaa, valittiin Jerusalemissa erityinen seitsemän miehen “diakoniatoimikunta.” Valinnan vaiheista kerrotaan apostolien teoissa, samoin sen yhden jäsenen, Stefanoksen marttyyrikuolemasta.

Luterilaisen kirkon diakoniatoiminta on ilmeisen tunnettua suomalaisten keskuudessa, harvempi sen sijaan tietänee, että diakoniatoimintaa on myös Rauhanyhdistysten toiminnassa. Eivät taida kaikki yhdistysten jäsenetkään siitä tietää, koska siitä   suuremmin huudella, vaan auttaminen pyritään järjestämään hienovaraisesti, etteivät ulkopuoliset sitä edes huomaa. Enin osa sellaista auttamista on avun tarvitsijoiden läheisten talkoo- ja muuta avustustoimintaa, josta ei tehdä minkään kaltaisia tilastoja, eikä niitä esitellä minkään yhdistyksen toimintakertomuksissa. Kun sellainen toiminta on kaikesta huolimatta inhimillistä toimintaa, jää siihen helposti aukkoja, koska kaikilla avun tarpeeseen joutuneilla ei ole lähistöllä omaisia, jotka heidän avun tarpeensa huomaisivat, saati että voisivat apua perille toimittaa. On lisäksi hyvinkin mahdollista, että auttajakin voi väsyä, jolloin hänkin tarvitsee apua ojentavaa kättä.

Näitä aukkoja täyttämään on monissa Rauhanyhdistyksissä valittu erityinen diakoniatoimikunta. Sellainen valittiin muutaman vuoden tauon jälkeen meidänkin pienen Rauhanyhdistyksen vuosikokouksessa. Pääsin toimikunnan jäseneksi sen ainoana miehenä, vaikka toki voimme miehistä apua pyytää keneltä tahansa avun tarpeen mukaisesti. Toimikunnan tehtävä on enemmän seurata tilanteita ja välittää apua sen tarpeen mukaan. Eteen tulleissa asioissa mietitään, kuka olisi missäkin sopivin avun hienovaraiseen tarjoamiseen. Sellainen on yleensä joku, joka on muutenkin lähimmissä ja luottamuksellisissa suhteissa kyseisen henkilön tai perheen kanssa. Tästä periaatteesta olimme yksimielisiä eilen illalla olleessa toimikuntamme ensimmäisessä kokouksessa. Kun tiedämme yhteiskunnan auttavan monissa asioissa varsin tehokkaasti, on tarkoituksen mukaista, että sen avun piiriin voisimme opastaa ja auttaa heitä, jotka siihen ovat oikeutettuja.
Tämän tapaisia pohdinnan tuloksia meille tuli eilen illalla. Keskustelimme illan aikana muutamista yksittäistapauksistakin, ne eivät kuitenkaan kuulu tämän eikä muunkaan julkisen kirjoituksen aineistoon. Samalla kun sovimme näistä ja monista muistakin asioista, sovimme seuraavan kokoontumisen toukokuulle. Sanovat naurun jatkavan ikää, niin ainakin meidän ikämme jatkui melkoisesti. Terveen huumorin aiheuttama nauru raikui pienessä joukossamme useaankin otteeseen. Kenenkään vaikeuksille ei sentään naurettu, vaan ilmeet vakavina keskityimme niitä pohtimaan.

Lääkärireissu

Taavetti

Täytyy joskus kirjoittaa sivu muistoksi siitä, miten sairaus astui elämääni. Minulle se oli melkoinen jännityselämys, saattaa siitä tulla kiintoisa kertomus luettavaksikin. Silloisten lääkäri- ja sairaalareissujen jälkeen olen kerran vuodessa käynyt Jyväskylässä lääkärin kanssa juttelemassa. Eilen oli tämän vuoden käynnin aika, ja ajattelin kirjoittaa pienen merkinnän sen käynnin vaikutelmista.
Menimme jo sunnuntain iltana vaimoni sisaren luokse yön ajaksi. Siitä minulla oli lyhyt, vain 40 kilometrin matka sairaalan mäelle. Ehdin jo kymmeneksi röntgen kuvaukseen, josta valmiit kuvat kulkivat sähköisessä muodossa vastaanottoon palvelimelle. Viime vuonna oli sellainen mahdollista ensi kerran, sitä ennen vein valmiit ja kehitetyt kuvat lääkärin tai omahoitajan käteen. Tällä kerralla kuvattiin vain kämmenet ja jalkaterät, muita niveliä ei tarvinnut kuvata. Vaikka etuajassa menin poliklinikalle, ei siellä kauan tarvinnut istua, kun jo tuli nimeltä kutsuja. Piti lähteä sairauden tilaa ja oireita kartoittavaan haastatteluun. Niillä haastatteluilla kartoitetaan laajemmin reumaa sairastavien toimintakykyä ja muita tekijöitä. Olimme matkalla haastattelupisteeseen, kun tuttu lääkäri tuli vastaan ja kertoi ottavansa minut heti vastaan.
Niin menimme muuttuneen ohjelman mukaisesti pieneen vastaanottohuoneeseen, jossa tuokio sujui miellyttävän juttelun säestämänä. Nivelet osoittautuivat terveiksi, vain vasemman jalan pikkuvarpaan nivelessä tuntui aivan pientä turvotusta. Reseptit uusittiin taas vuodeksi, lääkitys kaikkineen jatkuu entisellään. Vaikka tauti jo toisen kerran todettiin olevan remmiosiossa, vielä ei aloiteta lääkityksen purkua.
Lopulta pääsin haastatteluunkin, joka sujui nyt entisestä poiketen alusta asti tietokoneella. Toistakymmentä vuotta olen täyttänyt paperikaavakkeita, joka kerran vastaanotolla käydessäni, usein myhös kotitiedusteluna. Nyt minut istutettiin näppäimistön eteen ja käsin ruutua koskettamalla neuvottiin vastaamaan kysymyksiin. Sain sentään luvan hiiren käyttöön, kun sentään olen siihen paremmin oppinut, kuin kosketusnäyttöön. Nyt menivät vastaukset suoraan tiedostoon, eivätkä jääneet palkatun kirjoittajan tallennettaviksi. Yksi oikotie toiminnassa taas tämäkin.

Kun pääsin lähtemään hyvissä ajoin sairaalasta, päätin pistäytyä Aalto-Alvarissa, Jyväskylän uimahallissa. Olin siihen kyllä varautunut siten, että pyyhe ja uimahousut oli varattuna mukaan. Enpä muista enää, kuinka monta vuotta on jäänyt väliin Alvarissa käynnit. Muistelin siellä, että edellisellä kerralla taisin maksaa markoilla, nythän on eurot olleet käytössä jo monituisia vuosia. Mielessäni oli käynti hartiahieronnassa uimalan mahtavan vesiputouksen alla, joka kerran tunnissa antaa vuolaan vetensä virrata. En edes muistanut, miten voimakas putouksen hierontavoima saattoi olla. Pientä huimausta tuntien kävelin toisen saunomisen ja pukeutumisen jälkeen autolle, onneksi huimaus oli ohi nopeasti, niin oli mahdollista suunnistaa liikenteeseen kohti kotia. Väsymyksen se kuitenkin nosti kehoon, että viime yönä oli tavallista syvempi uni, mutta tänä päivänä olinkin entistä virkeämpi. Jaksoin kirjoittaa tämän lisäksi merkinnän toiseen blogiin ja käydä mukavan tuokion pystykarsintametsässä.

1. 10. Maa 2009 klo 22:041Elsa
   
   

   Pari viikkoa sitten kävimme Forssassa Vesihelmessä, siellä oli myös vesiputous, ja porealtaita. Niissä annoin itselleni vesihierontaa ja muutaman kierroksen uin altaassa. Parina seuraavana päivänä oli olkapäät ja kädet kipeinä, vaatteiden päälle saanti oli tosi vaikeaa. Nyt voisi jo vaikka ottaa reissun uusiksi. Kotoa sinne on 35 km joten matka ei ole pitkä.
   Siellä Jyväskylän Ortopedia sairaalassa olen itse aikoinani viettänyt n.3 vuotta kaikkineen, kahdessa selkäleikkauksessa ja yhdessä jalkaleikkauksessa. Sairaalajaksot olivat pitkiä v.-67—71 välisenä aikana.

Pyhäkoulusta vielä

Hel 22. 2009 - taavetti

Kun olin saanut opettajan tehtävät siirtymään nuorisolle, he hoitivat sitä muutaman vuoden ajan, kunnes lähtivät muille paikkakunnille työhön tai opintojen pariin. Muutaman kerran onnistui löytymään uutta nuorisoa opettajan tehtäviin, mutta lopulta tuli väli, että oli pakko turvautua lasten vanhempiin, kun sopivan ikäistä nuorisoa ei siinä vaiheessa täällä ollut Rauhanyhdistyksen piirissä, mutta pyhäkouluikäisiä oli sentään.  Siinä joukossa lankesi tehtävä vaimolleni toistakymmentä vuotta sitten. Kun hän tunsi tulleensa vanhaksi ja halusi sivuun, kääntyivät katseet  taas minua kohti. Minulla on edelleen sama este, eli laulutaidon puute, ja niin sain houkuteltua vaimoni ainakin laulut aloittamaan ja henkiseksi turvaksi.
Niin meni muutama vuosi, tehtävä oli kuitenkin väljempäää, eli vuoroja harvemmin, sillä opettajia oli nyt useita ja vuoro kullekin tuli kaksi tai kolme kertaa kevät ja syksykaudellaan. Hankalinta järjestelyssä oli. että tarvikesalkun sai esivalmisteluun miten milloinkin. Viimeksi sain salkun pöydälle alkulaulua etsiessäni, valmistele siinä sitten ennakolta opetustuokiota. Olin sen valmistelun hoitanut kuitenkin eri pohjalta, mutta viime hetken aineiston silmäys antoi hiukan lisää ulottuvuuksia.

Toki sain useimmin salkun ajoissa ja ehdin tutustua aiheeseen paremmin. Puutteellisiksi olen kuitenkin kokenut pitämäni tuokiot, niinpä saatoin tyydytyksellä kuulla, että vastuu pyhäkouluista jää nyt toisille. Aivan ilman tehtäviä eivät minua kuitenkaan jättäneet, sain kutsun uuteen perustettuun diakoniatoimikuntaan. Osittain on sekin tuttua puuhaa, vuosia sitten olin vaimoni kanssa saman nimisessä toimikunnassa, kävimme jopa alaan liittyvän kurssin, kun toimikunta reilun kuukauden kuluttua lopetettiin. Sillon sain tehtävän pyhäkouluun opettajaksi, jonka nyt sain jättää muistojeni joukkoon. Toisaalta diakoniasta opittu on ehtinyt unohtua, osaltaan varmasti muuttuakin, joten aivan tietämätönnä ja puhtaalta pöydältä joudumme aloittamaan. Ensi viikolle on sovittu ensimmäinen palaveri toimikunnan kesken, eiköhän siellä kartoiteta tilannetta ja toiminnan tapoja.