Muinaiset rannat

Susivuoret ja Käärmekallio

Susivuori oli lapsuuteni aikana yksi merkittävä kylämme retkien määrän pää. Useita kertoja sillä kävimme ihmettelemässä suuria kallion lohkareita ja isoja halkeamia niiden välissä. Joidenkin lohkareiden alla oli luolia, vaikka kurkistimme luolaan, ei sinne tainnut kukaan uskaltaa mennä. Ties vaikka siellä päiväänsä viettävä kettu olisi peloissaan puraissut.
Käärmekallio sijaitsee muutaman sadan metrin päässä Susivuoren eteläpuolella. Kallio on laakea ja loivareunainen.
Vajaa kilometri Susijärven rannalla sijaitsevasta Susivuoresta, järven itäpuolella sijaitsee toinen Susivuori. Siitä on ollut kahta käsitystä, kumpi on suuri tai pieni. Tavallisesti rannan vuorta on santtu suureksi, ainakin se on kylää lähempänä ollut useammin käyty. Rannan vuori ei kylän suunnalta mennessä edes vaikuta vuorelta, mutta järven suunnalla ja eteläreunalla, varsinkin valokuvissa, vuorimainen vaikutelma on selkeä. Itäinen Susivuori on kiinteämpää kalliota, kun läntisen kallio on lohjennut suuriksi erillisiksi lohkareiksi, samalla on kallion tai vuoren vaikutelma kadonnut.

Teerimäelle pääsee Pirttikankaan kautta, kuvassa Teerimäen rinnettä

Pirttikangas ja muut vanhat asutustilat

Pirttikangas on yksi silloiselle valtion maalle itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä perustetuista asutustiloista. Tiloja on kaikkiaan kymmenkunta, joista vain yhdessä on enää asutusta, siinäkin vain yksin asuva mies. Rippikoulun aikana olin yöt eräässä kirkonkylän talossa, eräänä iltana talon silloinen vanha isäntä kertoi muistoja tilojen lohkomisen ajalta. Hän oli toiminut yhtenä uskottuna miehenä lohkomistoimituksissa.
Lohkominen ja tilusten muodostus toimitettiin talvella kantohankien aikaan. Toimitusmiehet olivat ihastelleet keskenään maan tasaisuutta ja kivien vähyyttä, että tuleepa hyviä taloja ja mainiota peltoa, kun on näin tasaista maata. Kun tilat oli lohkottu ja rekisteröity, niihin meni perheitä asumaan. Pellon raivaamisen yritys tuotti kuitenkin pettymyksen. Vaikka maa oli tasaista pinnaltaankin, eikä vain kantohangen päältä, heti pinnan alta se osoittautui toivottoman kiviseksi. Harvalla tilalla saatiin pienen perunamaan lisäksi kovaa peltoa. Hajallaan olleille suopaloille sentään saattoi tehdä vähäisiä peltosarkoja lähinnä karjan rehua tuottamaan. Edes kunnollisia luonnon niittyjä alueelta ei löytynyt. Niinpä osa tiloista jäi asuttamatta ja asutetuistakin monet autioituivat melko pian. Nykyisin vain yhdellä, alkuaan metsänvartijan tilana toimineella asuu yksinäinen mies.
Muita mainittuina vuosina muodostettuja asutustiloja olivat muiden muassa: Korpiaho, entinen metsänvartijan asuntotila, jonne muutti sodan jälkeen karjalaisperhe. Rajannurkka nimisellä tilalla asui vuokralla isäni sisaren perhe lapsuuteni aikana, omistajat olivat muuttaneet muualle. Tila on valtiolle palautumisen jälkeen luovutettu erään talon lisämetsäksi. Lähikangas, jossa asui vanha pariskunta vielä parikymmentä vuotta sitten. Visala ja Pahkala, joissa ei ole koskaan ollut asutusta, jaettu lisä- ja vastikemetsiksi  sotien jälkeisen asutuksen aikana. Rajapuro oli tila, jossa asui muuan räätälin töitä ansiokseen tekevä mies perheineen. Heidän asuntonsa paloi, uusi kehikko siirrettiin puolivalmiina Muurasjärven kylälle, jossa Metsänhoitoyhdistys aikoi tehdä siitä asunnon neuvojalle. Kun asuntoa ei tarvittukaan, kehikko tontteineen myytiin kylän Rauhanyhdistykselle toimitalo tarkoitukseen. Sekin hanke raukesi lopulta tontin pienuuden vuoksi. Katettu kehikko hoiti pitkän ajan yksityisen kauppiaan varaston tehtävässä.

Lisäksi asutusta oli ainakin muutaman kymmenen vuoden ajan Hyyrönmäen ja Susipuron taloissa. Pakola on ilmeisesti hiukan myöhemmin tehty talo ja metsätila. Tilan syntyhistoria on poikkeava. Eräältä varattomalta perheeltä paloi asunto, heillä ei ollut varaa tehdä uutta, eikä kuntakaan sitä luvannut kustantaa. Mies meni lupaa kysymättä valtion metsään, veisti haapapuista sinne hirsikehikon. Aikanaan teko tuli ilmi, vaikka se olisi ollut syytteen ja rangaistuksen alainen toimenpide, eivät viranomaiset nostaneet syytettä, koska mies oli käyttänyt arvottomana pidettyjä haapoja. Ajan oloon ympäriltä lohkaistiin heille asutustila, joka sai nimen Pakola. Tila oli yksi pisimpään asuttuja tiloja tässä esitellyt.

 

Suomen suurin virta

 

Lähde:Kotiseudun Sanomat 8.1 ja 15.1.1997 / Juhani Krook Muinais -Kolimasta tuli itsenäinen järvi noin kahdeksantuhatta vuotta sitten. Sen kautta laskivat Päijänne ja Keitele altaiden vedet silloiseen Itämereen. (Pohjanlahteen) Lasku-uomasta on aiemmin käytetty nimeä Hinkuanvirta, mutta nyt nimeksi on vakiintunut Kotajoki. Muinaisen joen syvimmän uoman pohjalla virtaa vieläkin Kotaoja niminen puro, joka saa vetensä Kotajärvestä Haapajärven /Pyhäjärven rajalta. Isosta Ollovesta, eli Suuresta Karhunpiilojärvestä vesi virtaa Muurasjärven Ollovenlahteen muinaisen Kotajoen syvimmän uoman reittiä noudattaen vastoin muinaisen ison joen suuntaa. Se puro tunnetaan Koivujoki nimellä, ja ohittaa se muiden muassa Koivukankaan talon, jossa toisella puolen jokea sijaitsee kovan kivinen Koivukangas. Tämä Suomen suurin virta (koski) oli kaksihaarainen. Väliin jäi Lammentauslehtokankaan saari. Uoman haarojen niskakynnykset ovat olleet Kotajärven ja Iso-Ollove järvien läheisyydessä ja haarat ovat yhtyneet noin kilometri Kotajärvestä pohjoiseen. Alueen rautatie on ohjattu uoman syvintä suuntaa noudattaen. Maan noususta johtuen Muinais-Koliman veden pinta nousi Kärnänkosken kynnyksen yli, saavuttaen Keitele -Päijänne altaiden pinnan tason. Tällä tavoin syntyi järvi, josta käytetään nimeä Muinais -Päijänne. Vieläkin hurjempaa seurasi, sillä maan nousun eri nopeuksista ja maan kallistumisista johtuen suur-Saimaan veden pinta nousi Muinais -Päijänteen tasoon. Niin syntyi taas uusi järvi, suurin mitä Suomessa on koskaan ollut. Tästä järvestä käytetään nimeä Keski -Suomen suurjärvi. Koko tämän alueen vesimassa virtasi nykyisen Kalajoen suuntaa noudattaen mereen. Joitakin maan muovautumia ilmeisesti sen vanhan joen vaikutuksista saattaa löytää vieläkin Haapajärveltä ainakin Lohijoen laaksosta. Tämä Lohijoki on yksi Kalajoen latvajoista, sen vesi virtaa nykyisin Hautaperän altaan ja voimalaitoksen kautta Kalajokeen.

Laitakari on nimennyt tämän tuhansia vuosia sitten virranneen leveän joen Kotajoeksi, liekö pohjana ollut samalla paikalla nykyisin virtaava Kotaoja, joka kuljettaa Kotajärven vesiä Nuottijärveen ja edelleen Hinkuanjokea Kalajoen uomaan. Haapajärven – Jyväskylän rautatie on rakennettu uoman syvimpään kohtaan. Ainoastaan rautatien taustalla virtaava Kotaoja on alempana. Näet yllä kuvan alueelta siitä kohdasta, johon rautatie on rakennettu. Tässä näkyy vain uoman syvin kohta, leveyttä virralla on ollut huomattavasti enemmän.

Juhani Krookin johdolla tutkimme maisemia kansalaisopiston piirissä noin 10 vuotta sitten. Juhani lainasi vanhan karttani, jossa ei ollut nykyisiä uusia teitä. Sen pohjalta hän piirsi oletuskartan Muinais-Päijänteen oletetuksi laajuudeksi Muurasjärvellä. Rantojen korkeus siinä taisi olla 122 – 125 metrin tasolla nykyisestä meren pinnasta Kaikki Rajahoikasta länteen ja etelään suuntautuvat maastot olivat veden alla, korkeimpia mäkiä lukuun ottamatta. Vesi nykyisen Lahden pohjoispuoliselta alueelta purkautui tämän kynnyksen kautta nykyisin Kalajoki nimeä kantavan uoman kautta Pohjanlahteen. Moskuankangas idän ja Tuomelaistenharju lännen puolella olivat ne kangasjaksoja rajaavat mäet, joiden välistä valtavan alueen vesi purkautui koskena nykyisen Nuottijärven, Hinkuan ja Haapajärven kautta. Leveyden voi laskea kartasta, jos rajaa sen vaikka 120 metriin meren pinnasta. Taitaa joelle tulla leveyttä liki kilometrin verran, ainakin jos laskee 125 metrin kynnyksen mukaan. En osannut lapsena, enkä heti aikuisenakaan ajatella, että olen leikkinyt sellaisen valtavan muinaisjärven pohjoisrannalla, ja juossut jopa sen Muinais-Päijänteen entisellä pohjalla. Se tieto kuitenkin selittää Rajahoikan pihan kivisyyden ja lännen suunnalla avautuneiden peltojen pehmeyden. Ne pellot kun ovat muinaisen järven pohjalietteestä syntyneitä, ja pihasta on rannan laineet huuhtoneet irtautuvan maan siihen suuren veden lähipohjaan, kuten varmaan nykyistenkin järvien rannoilla tapahtuu. Metsäautotie on rakennettu poikki sen uoman, josta tuhansia vuosia sitten valuivat vesimassat nykyisen Lahden kaupungin pohjoispuolelta nykyisen Kalajoen suuntaa noudattaen Pohjanlahteen. Pohjoisen nopeampi maan nousu aiheutti lopulta kynnyksen, joka lisäsi painetta etelään, kunnes hiekkakynnys Kalkkisissa murtui ja Kymijoki alkoi virrata. Sen seurauksena pohjoinen ranta pakeni kauas entisestä ja Kalajoki kutistui entistään pienemmäksi. Ennen Kalkkisten kynnyksen murtumista ehti Muinais-Päijänteessä ja sitä edeltävissä, eri kokoisissa vesialtaissa olla monia erilaisia vaiheita sen mukaan, kuin maa kohosi eri alueilla. Pohjanmaan rannikolla kohoaminen on nopeampaa kuin täällä Keski-Suomen pohjoisosassa, etelämpänä taas vieläkin hitaampaa kuin täällä. Jossakin vaiheessa ovat Saimaankin vedet virranneet tästä kautta Pohjanlahteen, tosin minulta on selvittämättä, mikä osuus Haapajärven Lohijoen suunnalla on Saimaan vesien virtaamiseen. Olen lukenut lehdestä, että Lohijoen laajat rantapenkat olisivat muistumia ajasta, jolloin Saimaa laski siitä kautta Pohjanlahteen. Saimaa ja Päijänne ovat olleet aikanaan samaa allasta. Tutkijat ovat ennustaneet mahdolliseksi, kun maa Pohjanlahdella kohoaa maan keskiosia nopeammin, että Merenkurkun suljettua Pohjanlahden perukan, vesi ennen pitkää pyrkisi suuntautumaan Kalajokea tänne päin. Se aika meiltä jää näkemättä, toisaalta nykytekniikalla on helppo pitää avointa kanavaa Merenkurkun vaiheilla. Pohjanmaan pahenevia tulvia on vaikeampi hallita, vaikka siihenkin on keinoja olemassa.

 

Rajahoikka

Kainuun aitta on samanlainen, kuin syntymäkotini Rajahoikan aitta, korkea ja tynnyrimäinen, neliön muotoinen pohjaltaan. Rajahoikka on syntymäkotini, aikanaan valtion metsänvartijan talo. Isäni isä on tullut sinne ilmeisesti metsänvartijaksi, tai ainakin valtion torppariksi noin sata vuotta sitten. Vaarini kuoleman jälkeen se lohkaistiin itsenäiseksi tilaksi. Tila sijaitsee Pyhäjärven kunnan nurkassa, yhdellä sivulla Haapajärven alue, toisella Pihtipudas ja Keski-Suomen maakunta.

 

Nuorisomme ei taida tietää mitä on karbidi, ja vaikka sen tietää, moniko tietää mikä ja millainen on karbidilamppu, miten se toimii ja miksi sellaisia on joskus Muurasjärvelläkin käytetty. Jätänkin tämän kotitehtäväksi, käyttäkää hakukoneita, niitä nykyajan käteviä tietolähteitä. Aivan varmasti ainakin herra Google kertoo vastauksia,laan rajoittuu Iso Kotajärvi, jonka poikki on vedetty Pyhäjärven ja Haapajärven välinen raja. Keskellä järveä on kivi, jonka kohdalla rajassa pieni mutka. Mutkan ja siitä jatkuvan linjan suunnat on hakattu kiveen, samoin viralliset maanmittarin tunnukset, muistini mukaan kruunun kuva. Keski-Suomen ja Pihtiputaan rajalla on suurehko pyykki merkkinä kahden Pohjanmaan kunnan rajan päätepisteestä. Haapajärven rajalla oli tilan Rajapelloksi nimetty alue. Seivästimme isäni kanssa siinä heiniä joskus 1950 -luvulla. Isä muisteli tilan rajankäyntiä, kun eräällä kohdalla oli pelto levinnyt naapurikunnan puolelle, rajan taakse. Rajankäynnin aikana pellolla lainehti kaunis ruis, ja siitäkö rajaa aukaisevat miehet sanailemaan. Eräs ehdotti vesurilla katkaistavaksi korsia rajalinjalta, toinen piti viikatetta parempana. Siihen hän sai vastauksen, että kuka nyt rajan aukaisuun viikatteella, vesurilla vain joka ruis yksitellen poikki. Kotajärvestä laskee Kotaoja niminen puro Haapajärven suuntaan, Nuottijärven ja Hinkuanjoen ja järven kautta Kalajoen vesistöön aina mereen asti. Kun aikanaan rakennettiin rautatie, Rajahoikan ja Karhunpiilon väliin pyysivät ja saivat Karhunpiilo nimisen seisakkeen. Kun radalla oli lättähattuliikennettä, kulkivat setäni lapset siitä junalla Kojolan kouluun ja ilmeisesti Penttilän tai Muuraksen liikennepaikkojen kautta. Jäi heille siinä melkoisesti kävelymatkaa sekä kodin, että koulun päässä, parisen kilometriä molemmissa.

Tässä alla on kuvat Rajahoikasta, syntymäkodistani, kuvassa näkyy Rajahoikan pihapiiri, Kainuun aitan tyyppinen aitta talon päädyn edessä. Vasemmalla on nähtävissä navetan piirteitä. Harmittavan vähän on jäänyt kuvia näistä. Pitkään oletin, ettei ainoaakaan, kunnes äidin albumista tämän oivalsin.

 

Suoraan noin kilometrin päässä, tietä ja polkua kulkien kauempana Haapajärven puolella sijaitsi Rajahoikan lähin naapuri Karhunpiilo. Nykyisin siinä löytyy vain rakennusten pohjia. Rajahoikan rajanaapuri Haapajärven puolella oli Kokkila, jossa lie joskus ollut asutusta, koska siinä oli hehtaarin verran peltoa, jota setäni Arvi viljeli vuokralaisena. Kun Rajahoikan pihan ja läheisen Rajapellon väli oli erittäin kivistä, niin Rajapellon ja Kokkilan pellon välillä tie oli tasaista hietamaata. Sillä välillä isäni kertoi opetelleensa ajamaan polkupyörällä. Muita Rajahoikan lähinaapureita olivat Kainuu ja Kittilä Haapajärvellä, Koivukangas ja Kuusela Kojolan tien varressa, sekä Kojolanperän Rimmi ja Kuoppaharju. Pihtiputaan suunnan lähinaapureita olivat myös Lähikankaan seudun talot, ne sijaitsivat polkujen ja talviteiden takana 5 – 7 kilometrin päässä, eivätkä Rimmi ja Kuuselakaan juuri lähempänä olleet. Muistamanani aikana Kojolan postin kantaja jätti Rajahoikan postin Kuuselaan, josta saajat sen ehtiessä hakivat. Mennessämme isän kanssa Rajahoikkaan kylään, isä poikkesi Kuuselassa kysymässä, onko siellä postia vietäväksi. Kuuselan Petteri oli ammatiltaan suutari, joka kenkien valmistuksen ja korjaamisen ohella teki muitakin tarkkuutta vaativia töitä. Eljas Kolehmainen kertoi kerran isänsä lähettäneen hänet korjauttamaan oikuttelevaa karbidilamppua. Eljaksen seuratessa Petterin puuhaa, hän keksi kysyä, että miten te osaatte? Siihen Petteri, hetken mietittyään vastasi: No! Tässä tarvitaan vähän sitä kemiallista järkeä. Karbidi on kosteana herkästi räjähtävä kemikaali, muistini mukaan kaliumkarbonaatti. Kun lampun säiliössä on karbidia, siihen tiputetaan yläsäiliöstä vähitellen vettä, jolloin osa karbidista kaasuuntuu. Kaasu johdetaan polttimeen, jossa se palaa erittäin kirkkaalla liekillä. Sotien aikana ja jälkeenkin, kun muita valokeinoja oli niukasti, löytyi karbidista ratkaisu valaistuspulmiin. Vaikka aine oli herkästi räjähtävää, ihmeen vähän sen kanssa vahinkoja sattui, joskus kuitenkin. Eräästä suuresta räjähdyksestä muistan lukeneeni Kuusamossa ilmestyvästä Koillissanomat lehdestä. Sikäläinen kauppias oli saanut luvan uuden auton ostoon, ja lähti kuljettajan kanssa hakemaan sitä Helsingistä. Kotimatkalle hän osti auton lavalle karbidilastin, koska sillä oli varma menekki ja kohtuullinen tuotto Kuusamossa. Niin ajettiin sen ajan huonoja teitä kohti pohjoista, kunnes kuljettaja valitti väsymystä ja halusi nukkua välillä. Se ei kuitenkaan sopinut kauppiaalle, koska matkaa oli jäljellä vain muutamia kymmeniä kilometrejä, ja niin hän pakotti jatkamaan matkaa. Pian väsynyt kuljettaja nukahti auton rattiin, herätessään havaitsi auton syöksyvän tien varren lampeen. Kiireesti matkustajat hyppäsivät maalle ja sieltä näkivät, miten lasti autoineen räjähti veteen 

 syöksyttyään.

  Tässä kuva Karhunpiilon päärakennuksesta. Muurasjärviset tietävät, että Rajahoikan ja Muurasjärven välillä metsän keskellä asui räätäli 1940 -luvulla. Hänen poikansa seurusteli erään kylän toisella laidalla asuvan tytön kanssa. Kerran hän oli sopinut menevänsä tytön luokse yli 10 kilometrin päähän, mutta miten lähteä ilman kiusallisia kyselyitä kotiväeltä. Isällä ilmenikin asiaa, sanoi tehneensä puvun Rajahoikan Kalervolle, ja se pitäisi viedä Muurasjärvelle kassalle, kun ne ovat menneet sinne yöksi ja pikkupojan hautaamiseen. Lähtisitkö sinä Eljas viemään sen? Sehän oli mitä mieleisin komento, puku pääsi toivottuun paikkaan ja samalta reissulta matka jatkui Kallionperälle. Se pikkuveljeni hautaaminen oli sitten erikoinen tapaus. Sota jatkui, autoja kulki milloin sattui jos kulki talven hangilla j…a pakkasilla. Vanhempani olivat sopineet Pihtiputaan papin kanssa, että menevät Muurasjärven kylälle odottamaan. Pappi tulee sinne sitten kun pääsee ja pikkuveli haudataan. Myöhään iltapimeällä pappi saapuu Muurasjärvelle, jossa kaikki ikkunat ovat pommivaaran vuoksi pimeinä ja yö on alkamassa. Pimeällä kylällä pappi katselee ympärilleen, ei tiedä minne menisi. Tuolta talosta kuuluu laulua, menenpä sinne, pappi miettii. Siellä ovatkin saattojoukko, vanhempani ja Kassan Martta laulamassa illan kuluksi pappia odotellessaan. Vietetään lyhyt iltahetki, nukutaan yö ja aamun pimeydessä kävellään hautausmaalle kilometrin päähän. Heikki siunataan haudan lepoon ja aamu kuudelta (6) tulee Siloman linja-auto, jossa pappi pääsee takaisin kotiinsa. 

 

Muistoja Rajahoikan vaiheilta

Professori Laitakari on nimennyt tuhansia vuosia sitten virranneen leveän joen Kotajoeksi, liekö pohjana ollut samalla paikalla nykyisin virtaava Kotaoja, joka kuljettaa Kotajärven vesiä Nuottijärveen ja edelleen Haapajärven kautta Hinkuanjokea Kalajoen uomaan. – Jyväskylän rautatie on rakennettu Kotajoen uoman syvimpään kohtaan. Ainoastaan rautatien rinnalla virtaava Kotaoja on alempana.

Olen lukenut lehdestä, että Lohijoen laajat rantapenkat olisivat muistumia ajasta, jolloin Saimaa laski siitä kautta Pohjanlahteen. Saimaa ja Päijänne ovat olleet aikanaan samaa allasta. Tutkijat ovat ennustaneet mahdolliseksi, kun maa Pohjanlahdella kohoaa maan keskiosia nopeammin, että Merenkurkun suljettua Pohjanlahden perukan, vesi ennen pitkää pyrkisi suuntautumaan Kalajokea tänne päin. Se aika meiltä jää näkemättä, toisaalta nykytekniikalla on helppo pitää avointa kanavaa Merenkurkun vaiheilla. Pohjanmaan pahenevia tulvia on vaikeampi hallita, vaikka siihenkin on keinoja olemassa.

Kainuun aitta on samanlainen, kuin syntymäkotini Rajahoikan aitta, korkea ja tynnyrimäinen, neliön muotoinen pohjaltaan. Rajahoikka on syntymäkotini, aikanaan valtion metsänvartijan talo. Isäni isä on tullut sinne ilmeisesti metsänvartijaksi, tai ainakin valtion torppariksi noin sata vuotta sitten. Vaarini kuoleman jälkeen se lohkaistiin itsenäiseksi tilaksi. Tila sijaitsee Pyhäjärven kunnan nurkassa, yhdellä sivulla Haapajärven alue, toisella Pihtipudas ja Keski-Suomen maakunta.

Haapajärven rajalla oli tilan Rajapelloksi nimetty alue. Seivästimme isäni kanssa siinä heiniä joskus 1950 -luvulla. Isä muisteli tilan rajankäyntiä, kun eräällä kohdalla oli pelto levinnyt naapurikunnan puolelle, rajan taakse. Rajankäynnin aikana pellolla lainehti kaunis ruis, ja siitäkö rajaa aukaisevat miehet sanailemaan. Eräs ehdotti vesurilla katkaistavaksi korsia rajalinjalta, toinen piti viikatetta parempana. Siihen hän sai vastauksen, että kuka nyt rajan aukaisuun viikatteella, vesurilla vain joka ruis yksitellen poikki. Kotajärvestä laskee Kotaoja niminen puro Haapajärven suuntaan, Nuottijärven ja Hinkuanjoen ja järven kautta Kalajoen vesistöön aina mereen asti. Kun aikanaan rakennettiin rautatie, Rajahoikan ja Karhunpiilon väliin pyysivät ja saivat Karhunpiilo nimisen seisakkeen. Kun radalla oli lättähattuliikennettä, kulkivat setäni lapset siitä junalla Kojolan kouluun ja ilmeisesti Penttilän tai Muuraksen liikennepaikkojen kautta. Jäi heille siinä melkoisesti kävelymatkaa sekä kodin, että koulun päässä, parisen kilometriä molemmissa. 

 

Nuorasen – Rajahoikan seutu

Ennen Oulun läänin ja Keski-Suomen läänien raja sijoittuu Haakon Frillen työn jatkajien suuntaamana melko tarkasti vedenjakajan maastoon. Pohjoisen puolen järvet laskevat Kalajoen suuntaan, rajan eteläpuolelta Muurasjärven kautta etelään. Iso-Olloven läheinen Lammintauslehto, Kökönkumpu Rajahoikan kulmassa, Syväjärvenlehto jaNuorasenkangas muodostavat yhtenäisen vedenjakajan selänteen. Iso-Ollove ja Nuoranen nimiset järvet sijoittuvat juuri Pihtiputaan puolelle, kuntien raja hipaisee molempia järviä.

Haakon Frillen linjaama raja päättyi Rillankiveen, sen pohjoisemmaksi hänen ryhmänsä ei voinut työtä jatkaa, sillä pohjoisemmat alueet olivat silloin Novgorodin hallinnassa. Kun Ruotsi oli myöhemmin vallannut pohjoiset maakunnat, määräsi Ruotsin kuningas rajankäynnin Rillankivestä pohjoiseen päin. Lukuisia kertoja ehdin siitä kulkea isäni kanssa Rajahoikkaan silloin, kun Nuorasen puron varressa hakkasimme halkoja Rimmin metsässä. Silloin 1950 -luvulla siinä oli vielä lastuja näkyvissä, isoja kirveellä veistettyjä lastuja. Sitä en muista, oliko enää hirsikehikkoa, vai oliko jo viety pois. Myöhemmin kun muutamana vuotena viljelimme Rajahoikan peltoja, kuljin siitä kautta hevosta taluttaen, jonkin kerran kolakärryjenkin kanssa. Kuormaa ei sille mahtavan kiviselle tielle voinut ottaa, se olisi pudonnut alkumetreille. Kärryistä oli hyötyä perillä, kun ajoin viljaa seipäiltä kasoihin puintia varten.

Kivisen Kaarlo kävi kerran mukanani sitä tietä kävellen ja ehdotti, että hän voisi ajaa siitä traktorilla pienen peräkärryn kanssa. Niin sitten tehtiinkin, kärryissä oli pari säkkiä rukiin siemeniä, pieni karhi ja aura. Useita sarkoja Kaarlo kynti ruismaaksi, jotka sitten karhihti, että sain kylvää niihin rukiin siemenet. Sen lisäksi Kaarlo kynti isomman suon kaurapelloksi seuraavaa kesää varten ja ohramaata, jotka talven jälkeen äestin hevosen vetämällä äkeellä, eli karhilla, kuten täällä sanotaan. Heiniä olimme korjanneet niistä pelloista jo aiemmin, vaikka osa heinikoista oli jäänyt vanhoiksi, eikä juuri satoa antanut.

Kun äitini sairastui Rajahoikassa asuessamme, isä haki Kojolasta kantajia, jotka kantoivat äidin paareilla Rimmille. Kantajia tarvittiin useita, että saattoivat vaihtaa vuoroja välillä. Rimmiltä oli ajokelpoinen tie, mutta sodan vuosina autoja oli vähän, jos ei muulloinkaan paljoa. Jollakin kyydillä äiti pääsi Nivalan sairaalaan hoidettavaksi, tervehtyi ja pääsi aikanaan takaisin Rajahoikkaan. Lapsuudessani näkyi siellä täällä polun varressa pieniä rakennelmia, kaksi parin, kolmen metrin mittaista pölkkyä päällekkäin. Ihmettelyyni Rajahoikan mummu selitti niiden olevan linnunloukkuja. Eivät ne silloin enää käytössä olleet, eivätkä toimintakuntoisia. Olivat muistoja ajalta, jolloin loukkupyynti oli sallittua. Samanlaisia loukkuja näin toimintakuntoisina Ylikiimingin Kierikissä. Siellä oli rakennettuna muitakin kansamme muinaisuuden kaltaisia rakennelmia. Kannattaa käydä tutustumassa.

Alla on näyte perinteisestä hirsitalon aloituksesta, kuva kuuluu tähän Muurasjärven kylän kiertoon, koska se on kuvattu Pyhäjärven puolella, aivan Pihtiputaan ja Muurasjärven rajan tuntumassa. Siitä läheltä Nuoranen nimisen järven rantaa polun varresta muistan lastukasat, kun poikasena siitä isän kanssa Kojolanperältä Rajahoikkaan kuljimme. Isä kertoi Partalan vävyn aikoneen rakentaa siihen taloa, enkä nyt muista syytä, miksi kyseinen aie keskeytyi. Varmaan siitä on joillakin vielä tietoa tallessa, en kuitenkaan tiedä, keneltä sitä kysyisin ja olisiko kysyminen aiheellista ja hyväksyttävää.

kuvassa näkyy hirsien veisto ja veistettävät rungot, siitä saa käsityksen työtavasta. Työn raskautta kuva ei ilmaise, sen tietää vain kokeilemalla. Perinteinen hirsitalon teko oli vaativaa ammattityötä, ja taito siirtyi seuraaville sukupolville käytännössä oppimisen kautta. Toisessa kuvassa ovat veistäjät asettuneet kahvitauolle. 

Lusikkanevan seudulta

Nuoranen niminen järvi on Pihtiputaan alueella, sen itä- ja pohjoispuolella sijaitsee Nuorasenkangas, joka puolestaan on kokonaan Pyhäjärven kunnan alueella. Kahden kunnan välinen raja sujahtaa aivan kankaan juurella, järven tuntumassa. Nuorasesta virtaa Nuorasenpuro etelään, Lusikkanevan peltoaukealle, jossa se yhtyy Lusikkapuroon, jolle en kartasta löytänyt varsinaista alkupistettä. Luultavasti se alkaa lähteistä, metsän soista ja ojista. Lusikkanevan peltoaukealla näkyy kartassa kaksi pientä Lusikkalampea, joiden läpi puro virtaa. Puro jatkuu vanhojen Rimmin ja Kuoppaharjun talojen välitse Rimminpurona kohti Muurasjärveä.

Lusikkaneva on entistä, ilmeisen pehmeää suota, joka on kuivattu sotien jälkeisen asutustoiminnan tarpeisiin peltomaaksi. Useita taloja ovatkin asutusviranomaiset sille alueelle aikanaan suunnitelleet ja lohkoneet. En käy niitä taloja erikseen luettelemaan, semminkin kun viimeisten vuosikymmenten aikana niitä on yhdistelty suuremmiksi tai myyty vanhojen talojen lisämaiksi. Samalla on Kojolanperän asukasluku vähentynyt, kun perheet ovat entistä pienempiä ja perheitä asuu entistä harvemmissa taloissa.

  Lusikkapuron latvoilla löytyy Lusikkapuronviidanneva, joka saattaa olla umpeen kasvanut järvikin. Karttaa tutkiessani näen siinä nimiä, joita en muista koskaan kuulleeni. Kiintoisia nimiä ovat esimerkiksi Kappelilehdonkangas ja Pöykiön Hautakangas. Pöykiöstä sentään muistan kuulleeni, en vain ole tiennyt sen tarkkaa sijaintia. Pahkapuronkankaan eteläpuolitse virtaa Pahkapuro, joka saa alkunsa Rimminniitynnevalta. Kettunevankangas sijaitsee edellisen itäpuolella, ja niiden välissä, pääosin pohjoisempana Kettunevankangas. Nurkkapyykinkangas vaikuttaa olevan aivan suoralla läänien, maakuntien ja kuntien rajalla. Joku poikkeava raja siltä seudulta ilmeisesti alkaa, tuskin siinä muuten nurkkapyykkiä olisi. Lääninrajanevallakin raja jatkuu suorana kohti luodetta.

  Lääninrajanneva on melko tarkalleen Lusikkaspuronviidannevan itäpuolella. Pyhäjärven puolella siinä sijaitsevat muiden muassa Ahveroisten Palokangas, Naimalanhaudankangas, Pekkarisenneva, ja Katvalanhaudankangas. Mitähän hautoja siellä lie ollut, ja ovatko vieläkin? Raudanjärven pohjoispäässä lääninraja tekee pienen mutkan, suuntautuen entistä enemmän idän puoleen. Raudanjärven rantaa läheltä olen tainnut joskus ajaakin, Vuorijärven rannalle, Vuorisalon kalliolle, olin vuosia sitten retkellä Pihtiputaan Luonto- ja kotiseutupiirin mukana.

  Rimminpuro laskee Pajujärveen ja edelleen, Pajujokena Muurasjärven Pajulahteen. Muita lahtia sen lähellä Muurasjärvessä ovat Pölläsenlahti ja Lapinlahti lännen suunnassa. Pajuniemi on aivan Pajulahden tuntumassa, kuten arvattavissa onkin. Majaperä sijaitsee Pajujoesta etelään, siitä löytyvät myös Hupalankangas ja Lautakangas, sekä muutaman talon ryhmä.