Karhunpiilon kalareissu

 Antin kirjoitus jo taannoin, sai vielä palaamaan kyseiseen paikkaan, tuolta Muurasjärven rajamailla.
Oikealta nimeltäänhän järvi tunnetaan isona Ollouven järvenä,
joka aina on ollut itseni kalastuspaikkana,niin kauan kuin
Haapajärvellä olen ollut. Jo vuonna -57 kävin ongella,
"lättähatulla" matkan kulkien. Ratahan kulkee noin puolen
kilometrin päässä järvestä, jossa silloin oli oma junan
pysähdyspaikka laitureineen. Järvi oli silloin tunnetusti kalaisa,
josta suuret ahvenet ja hauetkin sai täkyongella. Ja jos
iskukoukkuja laittoi muutamankin, jäi niihin jopa 6-kiloisia
vonkaleita.

 Me kaverin kanssa käytiin melkein joka
juhannuksena kalassa, mennen jo aattoiltana järven saareen yöksi,
lainaten venettä talon isännältä, joka antoi auliisti veneen, jos
se suinkin oli vapaa. Vuonna - 60, taas kerran menimme kalaan ja
saimme luvan käyttää talon venettä, jolla talon pojat olivat
kylläkin menneet juhannusta viettämään itse pääkylälle,
soutaen sillä järven taakse, josta otimme sen käyttöön. Isäntä
vakuutteli, ettei pojat tulisi kuin vasta toisena pyhänä, joten
jätätte veneen samaan kohtaan lähtiessänne.

 No "elähän mittää", viritimme
iskukoukut, viisi kappaletta, järven eri kohtiin ja teimme laavun
järven saareen, sen eteen jonkinmoisen rakovalkean. Ongimme tietysti
jo ahvenia, tosi kauniin aattoillan hämyssä, joita paistoimme
nuotion loimussa. Nukahdimme lämpimän tulen antaessa tarpeellisen
lämmön. 

 Aamuyöllä näin unta, kun iso karhu vihelteli
lähellä. Karjahtelut tulivat yhäti äänekkäimmiksi, eikähän
karhut osaa edes soutaa, karhun jo aikoessa uida saareen ja silloin
ei meille hyvä seuraisi.  Lopulta tajusin, herättyäni, että talon
pojat palailivat jo nyt juhlista, ollen tosi hutikassa jokainen.
Karhu muuttui "Tossavaisiksi", jotka keljuilivat meille,
miten olimme luvatta vieneet siltä veneen lupaa kysymättä. Itse
huusin vastaan, että kyllä lupa on talon isännältä, olevalla
rannalla, puhellen jo ihmisen kielellä, pyytäen tuomaan veneen
sille, jolla ylittäisi järven. Lopuksi karhu jo uhkaili meitä,
miten olimme veneen heiltä vieneet. 

 Yritin selittää, että saimme luvan
isännältä, niin kuin ennenkin, hänen sanottua teidän palaavan
vasta toisena pyhänä. Soudin heidän tykönsä, mutta humalaiset
haastoivat vain riitaa, uhaten jättää minut siihen paikkaan, itse
soutaisivat talon rantaan. Sain heidät viimein uskomaan, että
isäntä lupasi veneen varmasti, ja soutaisin heidät,järven yli ja
onhan saaressa kaverini, joka ei osaa edes uida.

Viimein uskoivat puheeni ja elämäni kriittisen
tapahtuma seurasi, viiden aikaisen miehen astuessa veneeseen, joka
painui niin syvään, että vain pari senttiä laidoista oli veden
yläpuolella. Koitin rauhoitella veneessä olijoita, että hukutaan
kaikki, jos yksikään liikahtaa vähänkin. Vasta melkein talon
rannassa yksi pojista nousi seisomaan ja silloin vene haukkasi vettä
hiukan, veneen ollessa melkein upoksissa. Kuitenkin päästiin
onnellisesti rantaan, mutta koskaan en enää aikonut näin täpärälle
elämääni päästää,sillä tuskinpa olisimme jaksaneen uida
rantaan.

 Palailin saareen tuskan hien jo hiukan
kuivuttua, vavisten vielä täpärää pelastumista. Kaveri nukkui
"kuin härski silli", jonka herätin kahvin keittoon heti,
kertoen hänelle tapauksen, miten täpärällä olimme hukkua kaikki.
Kuulimme kun äänekäs molskaus kuului vastarannalla, yhden
iskukoukun ollessa siinä, vielä usvan peittäessä järven selän.
Sanoin, että koukussa on nyt oikea "veripää", lähdemme
heti koukkuja kokemaan, kunhan juomme "pöönävellit nääveliin"
ja haukkaamme vähiä eväitämme.

 Soudimme suoraa oletettuun koukun paikkaan,
jossa molskaus kuului, eikä näkynyt muuta kuin "vahtuvana"
suoraan järven selälle. Sitä seuraamalla tavoitimme lyhyehkön,
tuorepuisen vavan ja koukusta viisikiloisen hauen vonkale, joka
väsyneenä ei pannut liioin yhtään hanttiin. Nostimme kalan
veneeseen kuin koivuhalon,ja ensimmäinen arvokala oli saatu. Myös
jokaisesta muusta koukusta saimme hiukan pienemmät hauet, ja
aijoimme lähteä heti viemään suurta saalista perattaviksi.

 Vedimme veneen tutulle paikalle, mutta
kiersimme talon kaukaa, sillä humalikot öyhäsivät pihalla vielä
aamupäivällä, jolloin kävelimme pitkospuita pitkin, Kainuun
seudulle, josta pyöräilimme sillä kertaa kotia, suurine
saaliinemme. Se oli ehkä elämäni vaiherikkain kalareissu,joka on
jäänyt aivokoppaan iäksi. 

 Nythän järvi on melkeinpä tuhottu, siitä
lähtevän ojan ruoppauksella, veden pinnan laskiessa ainakin 40
senttiä. Järvi kasvaa nyt kaikkea limaa ja ruohoa, josta
kalastaminen kesä sydännä on melkeinpä mahdotonta, ja rakennukset
on purettu melkein kaikki, vain navetan ja hiiltyneen saunan kehikot
ovat vielä kertomassa talon historiaa, vanhan kiviuunin törröttäessä
talon paikalla rumana muistomerkkinä ja ennen niin viljavat pellot
kasvavat oksaista männikköä. Sen alueen pelastamisessa olisi
tarvittu luonnon aktivisteja, sillä kaunis, kalaisa järvi ja
idyllinen pihapiiri ovat nyt tosi rumaa katseltavaa, jotka raiskattu
typeryyttään ihan piloille. Järven vedenpinnan nostolla saataisi
vesialueesta virkistysalue,jossa voisi taas eläkeikäisenäkin käydä
kalassa nauttimassa luonnon rauhasta. Usein joutsenet uivat
lähistöllä, kaikessa rauhassa muuttomatkoillaan, joka oli tosi
rauhoittavaa seurattavaa.

 Se kalareissu yli kolmekymmentä vuotta sitten,
on jäänyt jotenkin mieleen ehkä

tapahtumarikkaimpana ja elämäni kriittisimpänä
hetkenä, josta oli nyt melkeinpä pakko kirjoittaa elämän
muutenkin jo hiipuessa iltaa kohti. Tällaisten erämaatalojen ja
järvien tuhoamisilla ei mielestäni ole mitään järkeä. Ne
pitäisi säilyttää jälkipolville koskemattomina ja hoidettuina
ilman muuta.

 RP. Pyky

 Haapajärvinen 18.12.1994

 Kalervon kommentti:

Olen samaa mieltä vanhojen talojen, erityisesti erämaatalojen säilyttämisestä. Vuosia sitten voimaan tullut kiinteistövero on ollut tuhoisa autiotaloille, sillä asumattomina niitä on verotettu vapaa-ajan asuntoina korkeimman mukaan. Arvo lasketaan pinta-alan mukaan ja yleensä vanhat talot ovat suuria, joten veropohja nousee korkealle. Suuren talon ylläpito on muutenkin kallista, joten viimeistään kun pitäisi tehdä uusi katto, vaihtoehdoksi on noussut purkaminen.

Räntäpäivän kävelyllä

Päivällä kävin kävelyllä vaikka hiukan liukasta olikin. pari kertaa luiskahdin, molemmilla kerroilla nousin omin avuin kuten ennenkin. Kävelin maisemissa joissa lienen joskus kulkenut, mutta oli opettavaa tarkastella niitä kävelyvauhdissa lähietäisyydellä. Siinä havaitsin sellaista muinaisrantaa, jollaiseen en ole täällä ennen saanut havaintoa. Rannan iästä en osaa nyt edes arvailla, täytyy joskus tutkia topografikartan korkeuskäyriä. Niiden avulla ikää voi alkaa arvailemaan, varmaan sen joku jo tietääkin, jos muistaisin kysyä.
 Kammolanlahden rannalta kävelin Jämsin ohitse, saavuin Pohjoisniemeen, jonka vähälumisia polkuja kiertelin aikani ja vasta palatessa havaitsin ne suuret kivijonot mäen syrjässä. Mennessä tarkkailin pääasiassa järveä ja sen rantoja.

 Liukasta oli tiellä ja sentin verran nuoskaa lunta jään pinnalla. Kahdesti luiskahdin nurin, omin voimin pääsin nousemaan kuten ennenkin olen päässyt.

Eläkeläisiä Sievissä

Tiistaina oli hyvä päivä, pääsimme Sieviin vanhusten jouluaterialle ja alueelliseen joulujuhlaan. Kallion leirikeskuksen tukialueen vanhuksille järjestetyssä tilaisuudessa oli väkeä suuren salin täydeltä. Erinomaisen aterian jälkeen tilaisuus jatkui juhlalla, jossa tervetulotoivotusten jälkeen Tapan Kirsilä palveli meitä Jumalan sanalla. Loppuosalla saimme seurata eri tavoin vaihtelevaa ohjelmaa, oli hauskaa ja oli vakavaakin. Kesken kaiken kävi joulupukin muori piristämässä ja verryttelyttämässä istuessa puutuneita jäseniämme. Kiitollisin mielin suuntasimme kotimatkalle, pieni jännityksen poikanen kytee ainakin minun mielessäni. Onkohan vastaava tilaisuus vuoden kuluttua Kokkolassa, Kajaanissa vai molemmissa.

Kyläilykierros

 Perjantaina 8.11. lähdimme matkaan, Oravakivensalmen alueella pidimme lepotauon. Turisteja varten pystytetyssä katoksessa oli mukava levätä, syödä kotoa vietyjä eväitä, juoda termospullossa vietyä kahvia ja seurata nelostien liikennettä. Hyvissä ajoin ennen pimeää pääsimme Kouvolaan tyttäremme kotiin, jossa viivyimme neljän yön ajan. Lauantaina ja maanantaina autoin Seppoa kaapelikaivannon avaamisessa talon taakse tulevia pihavaloja varten.

 Sunnuntaina kastettiin nuorin lastemme lapsi, samalla kuulimme ensi kerran Santtu Topias nimen, jonka vanhemmat olivat pojalleen valinneet. Kastamisen jälkeen sain osallistua rukoukseen kun luin isovanhempien rukouksen. Ensi kerran näin Tainan miehen, Sepon vanhemmat. Mukavia tuttavuuksia.

 Tiistaina suuntasin auton kohti Karjalaa, poikkesimme katsomassa vanhinta tytärtämme Lappeenrannassa, mutta yöksi menimme Astan ja Erkin luokse Ruokolahdelle. Illalla sain toisen kuuman saunakokemuksen sillä reissulla, ensimmäinen oli ollut lauantaina Kouvolassa. Keskiviikkona pysähdyimme ostoksille Kerimäen S-Markettiin, mutta pian     Etelä- ja Itä-Suomen kierroksella päädyimme Kaisan kanssa lopuksi Savonrannalle. Kävimme Siljan haudalla Ainin ja Kaisan kanssa, sytytin siellä kaksi Siljan lapsuuden kylästä ostamaani enkelikynttilää ja Astan kynttilän. Olisimme vieneet kanervia, mutta olivat loppuneet paikallisesta kaupasta, enkä arvannut ostaa Kerimäeltä. 

 Aini- mummin tarjoaman mainion hernekeiton ravitsemina pääsimme Kaisan kanssa Levän taloon, josta Arto oli ehtinyt lähteä työhönsä, mutta avain löytyi ja kotiuduimme nopeasti tuttuun taloon. Torstain aamuna kävin purkamassa vähän piikkilankaa metsässä, Kaisa oli valmistautunut eväineen kotimatkalle, mutta Arto pyysi meitä viivähtämään vielä sen päivän ja seuraavan yön ajan. Niin teimme ja hyvä oli, sillä Arto kertoi ikävöivänsä Siljaa ja haluavansa kerran taivaaseen hänet nähdäkseen. Niin saimme Kaisan kanssa siunata nöyrää armon kerjääjää iankaikkisen evankeliumin siunauksella, ja siitä aukeni iloa meille kaikille. 

 Ehdin pari kertaa käydä purkamassa vanhaa piikkilangasta tehtyä aitaa, torstaina aamupäivällä lähdimme kotimatkalle. Havukaisella poikkesimme kertomassa iloiset uutiset, vajaan tunnin siellä viivähdimme, mutta kun koti kutsui, ajoin ensin Rautalammille ostamaan kahvimaitoa. Kahvitauon palelimme Kivisalmen alueella, mutta pian kylmä ajoi meidät matkaan. Vaihteeksi ajoin Keitele nimisen järven itäpuolella Neiturin maisemien kautta. Pimeä alkoi sillä seudulla laskeutua, tielläkin oli sohjoa, mutta ainakaan oli vähän vastaan tulijoita ja edellä menijöitä syytämässä sohjoa ja rapaa tuulilasiimme.

Eräruokaa

Pitäisi kai katsoa kartasta puiston rajat, kun en ole aivan varma, olenko varsinaisessa kansallispuistossa käynyt. Liityin faneihin, kun tiedän äitini olevan kotoisin siitä lähistöltä, Kivijärven Hoikanperältä, ja muistan äitini niistä maisemista kertoneen.
Olen toki itse siinä maastossa käynyt, kun Koirasalmesta ja Sysilammesta tulee puhe, ovat molemmat minulle katsottuja paikkoja. Vuosia sitten olin porukan jatkona siellä eräruokakurssilla. Aloitimme Koirasalmessa, jossa vajaan päivän aherruksella onnistuimme keittämän ja syömään ison annoksen rantakalakeittoa. Makoisiahan ne muikut siinä olivat, ja kun vatsat pulleina olimme asettuneet kaloja sulattelemaan, tuli serkun vaimo kutsumaan meitä ennakkoon tilatulle ilta-aterialle. Ilmeisesti kurssin suunnittelija oli laskenut, että rantakalat syödään päivällä ja tilannut maksetun aterian illaksi.
Eihän meistä tietenkään ollut aterian syöjiksi vajaa tunti vatsan täyttymisen jälkeen, joten pyysimme armoa ja aterian ajan siirtoa pari, kolme tuntia. Siihen emäntä hyväntahtoisesti suostui, niin saimme toisen kerran täyttää vatsamme ennen yöpuulle asettumista. Aamulla oli edessä siirtyminen Sysilammen maastoon, se on kuitenkin toisen tarinan aihe.

Yllätyspuhelu

Tou 7. 2009 - taavetti

Ystävä ja kollega soitti eilen yllättäen ja kertoi toivovansa opaspalvelua. Parin kaverinsa kanssa olisivat haluamassa jonnekin erämaahan, toivoivat ainakin vihjettä paikasta ja jos mahdollista, mukaann lähtöä. Mieluisiahan sellaiset pyynnöt minulle ovat, nyt vain askarrutti krittisessä vaiheessa etenevä pystykarsinta, joka pitäisi saada päätökseen ennen ilmojen lämpiämistä. Kohteitahan tiedossani kyllä on, kesti vain hetken keskustella, että pääsisi toiveista edes hiukan perille.
Kalastaminenkin saattaisi kiinnostaa, mutta ystäväni epäili järvien olevan vielä jäässä, enkä uskaltanut varmaksi luvata metsälampien avoimuutta, vaikka nämä asutun alueen järvet lainehtivatkin. Lopulta teimme kompromissiratkaisun, lähtisimme aamulla siihen maastoon, jossa olen kulkenut karsimassa. Ystävälläni saattaisi olla sinä kuvauskohteita, ainakin paikoin selvästi näkyvät muinaisrannat lienevät sellaisia. Kaverit voisivat tehdä tulen ja keitellä kahvia, elleivät muuta tekemistä keksi.  Minä saisin ainakin hetken jatkaa karsintatyötäni, ja olisihan siitä kohta mahdollista menä vaikka Susivuorille tai muualle sopivia kohteita katsomaan. Ystäväni lupasi soittaa aamulla tarkemman sopimisen merkeissä.
Kun heillä oli yöretkenkin mahdollisuus mielessä, mietin kotiin palattuani, että olisi vaikka Poskeisen maja ollut hyvä paikka sellaiselle. Ainakin siinä olisi ollut vaihtelua meille kaikille, olenhan minä vain kerran kävellyt siitä ohi hetken pysöhtyen. Kavereille olisi mahdollisesti ollut ensimmäinen kerta. Nyt odotellaan kuitenkin aamua ja tarkempia tietoja sekä niiden mukaan  sopimista.

Maaston tarkkailua

Tou 10. 2009 - taavetti

Niinhän siinä kävi, että ystäväni valitsi Salamajärven suunnan. Olisin toki sinne mielelläni mukaan lähtenyt, mutta pystykarsinnan vaiheen ja tavoitteen vuoksi pysyttelin mieluummin karsintamaastossa. Sitä maastoa olen viimeksi kuluneen viikon aikana katsellut “uusin silmin.” Olen sen kapean louhikon nähnyt kymmenien vuosien aikana useita kertoja, mutta vasta nyt, saatuani oppia ja hiukan tutkittuani muinaisrantoja, katsoin alkuviikolla, että siinä saattaisi olla yksi muinaisranta. Sellainen on aivan mahdollista, mutta perjantaina tuli mieleen vielä uusi ajatus, jota eilen karsiessani maastoa silmäillen aprikoin lisää. Siinä saattaisi olla muinaisen joenkin uoma, sen verran kapea ja notkelmassa se noin 20 - 35 metriä leveä kivivyöhyke on. Kysymys on vain siitä, mistä se mahdollinen joki olisi joskus virrannut.

Siellä Visalantien päässä on kahden mäen välinen notkelma, josta vesi olisi hyvinkin virrannut, jos siellä ylempänä olisi ollut järvi. Se taas edellyttää sitä, että siellä on mäkien saartama allas, vai liittyisikö se jääkauden loppuvaiheisiin tai sitä seuranneeseen maan kohoamisen vaiheisiin. Täytyypä joskus tutkia karttaa sillä silmällä, ja mikä estää maastoakin tutkimasta. Suurin todennäköisyys voisi sentään olla, että siinä on ollut joskus jään salpaama vesiallas.
Äitienpäivä alkoi aurinkoisena. Hetken mielijohteesta valmistin vaimolleni kortin tietokoneella ja sitten tulostin sen. Samaa korttia muokaten sain kortin omalle äidillenikin. Kaisa vei sen tulosteen äidin asuntoon, viedessään sinne muutakin tavaraa. Kohta lähdemme käymään tyttären luona entisessä kodissamme, siellä meille on luvattu äitienpäivälounas. Iltapäivällä on äitienpäivän juhla Rauhanyhdistyksellä.

Muttia

Huh 16. 2009 - taavetti

Äitini on kotoisin muttialueelta, samoin isäni äiti, ja oma äitini valmisti muttia melko usein, jos meillä sattui olemaan ohrajauhoja. Kun sain vaimon kaukaa muttialueiden takaa, tuntui melko varmalta, että joudun itse valmistamaan muttini, tai unohtamaan sen syönnin. Onneksi niin ei käynytkäään, sillä äititini opettamana vaimo oppi valmistamaan todella hyvää muttia. Ennen lapsuuden kodissani söimme sitä kohtuullisen usein niin, että lapsenikin oppivat mutille ainakin jossain määrin.

Kun muutimme tänne kylän keskelle, on mutin valmistus muiden puuhien välissä unohrtunut. Laskimme asiasta leikkiä viime viikolla, ja tänään iltaruoan aikaan vaimo yllätti, kertomalla valmistaneensa ruokaa, jota ei ole pitkään aikaan tehnyt. Jotenkin välähti aivoissani, että kerkisin kysymään:Muttisko? Vaimo naurahti myöntävästi ja kysyi, mistä arvasit? No siitä viime viikon puhe muistui mieleeni.
Siinä muttia nautiskellessa muistelin edellistä mutin syöntiäni, josta on aikaa useampi vuosi, ja jonka paikka oli kaukana muttimaakuntien pohjoispuolella, Enontekiön ja Kittilän rajamaastossa, lähellä Vuontispirttiä, veljeni huvilalla. Meitä oli neljä veljestä viettämässä talvista lomaviikkoa. Ruoan valmistuksen sovimme vuoropäiviksi, ja mökin omistaja kertoi muttipäivän olevan tulossa. Hän ei sitä siellä valmistanut, vaan häntä vanhempi veli. Samalla sain kuulla tarinan, miten tämä veljeni oli erikoistunut mutin valmistajaksi. Kiinnostuneena kuuntelin kokemuksia, joista minulla ei ollut ennestään tietoa.

Oli se syksy vuonna 1961 ja seuraava talvi. Lokakuun alkupuolella äitini joutui sairaalaan, ja puolivälissä kuuta minä, lapsikatraan vanhin, lähdin armeijaan. Kaikki kotiin jääneet olivat minua nuorempia, eikä kaikkiin kotitöihin oppinutta jäänyt ainoakaan. Äidin aloittaman leivän juuren valmistin taikinaksi, leivoin ja paistoin lähdön lähestyessä. Lähtöpäivän aamulla varhain hoidin ja lypsin lehmät. Kun lähdin kävelemään 10 kilometrin pähän junalle, ei kotiin jäänyt ainoaakaan lypsytaitoista, ja ruokien valmistuskin oli vähän sinne päin. Minusta seuraava veli osasi kyllä ruokkia eläimet, mutta lypsyn hän joutui opettelemaan aivan alkeista. Olisi kuulemma tarvinnut kolme lypsyastiaa käsinlypsyynsä, varsinaisen astian lisäksi molempien kyynärpäiden alle. Hän ei enää kulkenut koulussa, joten aikaa eläinten hoitoon riitti. Muutaman kerran olivat saaneet naapurista lypsäjän, mutta kukaan ei luvannut vakituiseksi.
Kolmanneksi vanhimmalle pojalle lankesi ruoan valmistus, ja pitäen muttia helposti valmistettavana, hän teki sitä kerralla suuren kattilallisen, josta riitti syötävää useaksi päiväksi. Olivat veljet ja siskonsa saaneet syödä muttia kyllikseen, ja sen muistaen häntä nuoremmat antoivat Pekalle tehtäväksi valmistaa muttia siellä hiihtolomallakin. Vasta siellä kuulin ensi kerran veljeni mutin keitoista ja sain syödäkseni hänen valmistamaansa muttia.